"Niin, minä myönnän nyt, että suunnitelma on hyvä — paras, mitä tällä hetkellä voimme ajatella. Olkoon Jumala kanssasi täyttäeässäsi tehtävääsi. Minä autan sinua sillä tavalla kuin ehdotat. Lähetti, joka tänä yönä lähtee mohikaanien luo, vieköön heille myös sen sanan, että he saavat 30 ruotsalaista sotamiestä avukseen. Niinkuin kai käsität, johtaisin minä itse mieluinten tätä joukkoa. Mutta valtiollisista syistä en voi persoonallisesti esiintyä toisen intiaaniheimon liittolaisena toista vastaan. Intiaanien silmissä minun pitää olla matkan päästä vaikuttava voima. Luutnantti Schute saa tehdä sen minun sijastani. Hän lienee siihen tehtävään sopivin, sillä hän, joka asuu mohikaanien keskuudessa, tuntee heidät parhaiten. Samalla hän saa hyvän tilaisuuden sovittaa huolimattomuuttaan päästäessään Peter Irgensin karkuun. Jumala kanssasi."
Näillä sanoilla he erosivat toisistaan. Vänrikki Liljehöök ei ollut ottanut osaa näihin valmistaviin toimenpiteihin armaansa pelastamiseksi. Hän oli edellisenä päivänä lähtenyt Kristiinan linnoitukseen ja häntä odotettiin kotiinpalaavaksi vasta seuraavana päivänä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Jäljillä.
Aamun sarastaessa seuraavana päivänä purjehti Pekka Drufva joen poikki ottaakseen selkoa siitä paikasta, jossa naistenryöstäjät olivat nousseet maihin ja sitten seuratakseen heidän jälkiään. Paitsi soutajaa oli hänen mukanaan vanha Gabriel, jonka piti tuoda todisteita siitä, että irokeesit todellakin olivat ottaneet osaa ryöstöön. Kuvernööri tahtoi näet saada selvyyttä asiaan, ennenkuin hän lähetti sotamiehiä heitä vastaan. Pekka Drufvan johtopäätökset olivat tosin vakuuttavia, mutta kuvernööri tahtoi sittenkin saada todisteita, ja niitä epäilemättä oli saatavissa maihinnousupaikalla. Naistenrosvojen maihinnousupaikka joen toisella puolen löytyikin helpommin kuin mitä Pekka Drufva oli luullut. Se oli näet melkein vastapäätä Huokausten mäkeä; rannalla kasvoi tiheää pajukkoa ja maa oli suoperäistä. Paremmaksi vakuudeksi löytyi pajukosta venekin, jolla tytöt olivat soudetut joen poikki. Että vene oli oikea, kävi ilmi siitä, että sen pohjalta löytyi nauharuusuke, joka Gabrielin vakuutuksen mukaisesti oli neiti Gretan oma.
Nyt tutkittiin paikkaa tiheikön ympäriltä ja suoperäisessä maassa oli helppo nähdä, että joukko intiaaneja, noin kymmenen tai kaksitoista miestä, Pekan oletuksen mukaan, oli odottanut täällä valkoisten miesten paluuta ja auttanut heitä tyttöjen ryöstössä. Yksinpä vanha Gabrielkin, joka ei kuitenkaan ollut mikään tottunut tiedustelija, saattoi nähdä ja todistaa sen. Niinpä intiaanit olivat taittaneet ohuita salkoja pensaikosta, jotka vitsoilla olivat sidotut paareiksi — maassa oli vieläkin joukko vitsoja — ja tytöt olivat sitten paareilla kuljetetut eteenpäin. Ennenkuin paarit olivat valmistuneet, olivat he kuitenkin saaneet käydä ja seisoa omin jaloin, mitä monet, selvät jäljet todistivat. Näytti suorastaan siltä, kuin Peter Irgens, yhtä vähän kuin intiaanitkaan eivät olisi vähimmälläkään tavalla yrittäneet peittää jälkiään. Varmaankin he olivat arvelleet päässeensä niin paljon edelle, ettei taka-ajosta olisi heille suurtakaan vaaraa, koska heillä oli loputon erämaa edessään. Irgens tiesi, miten rohkeita ja kelvollisia sotamiehet olivat linnoitustensa takana tai avoimella kentällä, mutta paljon apua ei heistä ollut, kun takaa-ajo erämaassa tuli kysymykseen.
Gabrielin toimi oli täytetty ja hän palasi jälleen veneessä Uuteen Göteborgiin ilmoittaakseen kuvernöörille matkan tulokset. Nyt Pekka Drufva oli yksin ja hän alkoi heti takaa-ajoaan. Niin pitkälle kuin suoperäistä rantaa ulottui oli helppo seurata jälkiä, mutta pian maa kohosi ja vaikeudet alkoivat. Niin tottunut tiedustelija kuin hän oli, eivät nuo vaikeudet olleet hänelle kuitenkaan voittamattomia, vaikka hän useampaan kertaan toivoikin, että hänellä olisi ollut intiaani apunaan. Hän lohdutti itseään kuitenkin sillä, että Uncas saisi pian hänen sanansa, ja sitten ei kestäisi suinkaan kauan ennenkuin hänen punainen ystävänsä ilmestyisi. Tosin sananviejä ei voinut ilmoittaa, mitä tietä hän tulisi kulkemaan, mutta mohikaani löytäisi hänet kyllä erämaassa, siitä ei Pekalla ollut epäilystäkään.
Ensimäisen yönsä hän vietti samalla paikalla, missä naistenrosvotkin olivat yöpyreet. Etteivät he olleet ennättäneet kovinkaan kauas edeltä, se kävi ilmi siitä, että hehkuvia hiiliä oli vielä tuhassa. Ilokseen hän huomasi, että teltta oli ollut pystytettynä tytöille ja ettei heidän ollut tarvinnut maata taivasalla, mikä muuten on intiaanien vankien tavallinen kohtalo. Jotain huomiota oli siis sittenkin pantu valkoisiin naisiin. Mutta Pekka Drufva oli varma siitä, ettei tämä riippunut Peter Irgensin hyväntahtoisuudesta — pikemmin sittenkin päällikkö Kovapään, jos hän oli mukana, mikä tuntui luultavalta.
Pekka Drufva kääriytyi vaippaansa ja suorastaan pakottautui nukkumaan, huolimatta levottomista ajatuksistaan, sillä huomispäivä vaati uusia voimia.
Herättyään aamulla ja syötyään nopeasti aamiaista, keksi Pekka Drufva jotakin, mikä edellisenä iltana oli jäänyt häneltä huomaamatta. Hän näki näet, ettei ystävällisyys valkeita tyttöjä kohtaan ollut rajoittunut ainoastaan telttaan, vaan he olivat luultavasti aamulla, ennenkuin taas jatkettiin matkaa, saaneet mennä läheisen puron reunalle, arvattavasti pesemään itseään. Siellä oli näet runsaasti kaikenlaisia villiä kukkasia, muutamat olivat sidotut pieneksi kimpuksi ja heitetyt kivelle.