"Nuo Greta on sitonut yhteen", huudahti Pekka Drufva ja kiiruhti kiven luo.
Kohottaessaan kukkakimpun kasvojansa kohti huomasi hän, että pieni paperiliuska oli pistetty kukkien väliin. Hän avasi paperin. Se, mitä hän ei edes rohkeimmissa unelmissaan ollut uskaltanut toivoa, oli toteutunut. Siinä oli kirje Gretalta! Paperipalaselle hän oli lyijykynällä kirjoittamia seuraavat rivit:
"Peter Irgens ja hänen poikansa Will ovat ryöstäneet meidät. Mutta Huokausten niemen vastakkaisella rannalla oli irokeesipäällikkö Kovapää vastassa kymmenen intiaanin kera. Onneksi meille, sillä hän esti raakaa Irgensiä ja hänen yhtä hirveää poikaansa pitelemästä meitä pahoin. Kovapää näyttää edelleen tahtovan suojella meitä ja on varsin ystävällinen. Lydia on aivan epätoivoissaan, ja minäkin olin sitä alussa, mutta nyt olen levollisempi. Ehkäpä se on mieletöntä, mutta minä uskon, että Pekka Drufva pelastaa meidät jonakin kauniina päivänä. Jospa hän löytäisi tämän kirjeen ja jospa Jumala auttaisi häntä ja meitä. Greta."
Pekka Drufvan ahavoituneet kasvot loistivat ilosta. Tämän Greta oli kirjoittanut. Greta oli ajatellut häntä pelastajanaan ja hän oli rukoillut Jumalaa sekä Pekan että heidän itsensä puolesta.
"Niin, niin", huudahti Pekka Drufva. "Aivan varmaan hänen rukouksensa täyttyy ja minä pelastan heidät molemmat tai kuolen. Greta, Greta, nyt vasta minä tiedän, miten suuresti sinua rakastan, ja rakkaus antaa minulle voimia."
Tänä hetkenä hän tunsi uusien voimien virtaavan sekä ruumiiseensa että sieluunsa, ja kun hän jatkoi jälleen matkaansa seuraten intiaanien jälkiä, ei hän nähnyt enää voittamattomia esteitä tiellään. Hän voittaisi ja saisi senjälkeen palkintonsa.
"Palkinto! Voiko", mutisi hän itsekseen, "kuvernöörin tytär tulla yksinkertaisen metsämiehen ja tiedustelijan vaimoksi? Ei", täytyi hänen myöntää, "mutta maailma on suuri ja kersantin poika voi kohota everstiluutnantin tyttären tasalle."
Pian Pekka Drufvan täytyi kuitenkin luopua näistä tulevaisuudenunelmistaan, niin mieluisia kuin ne olivatkin, sillä jäljet alkoivat käydä epäselviksi ja pääasia oli nyt, ettei hän kadottaisi niitä.
Jo viiden ajoissa iltapuolella oli hän ennättänyt naistenryöstäjien toiselle leiripaikalle. Hän oli siis kulkenut nopeammin kuin he, sillä ei ollut luultavaa, että he näin varhain olisivat sytyttäneet nuotiotulen yöksi. Ja täynnä toivoa ja luottamusta hän jatkoi matkaansa, etsittyään turhaan uutta kukkakimppua ja kirjettä. Sellaisia ei löytynyt täältä. Varmaankaan ei paperia ollut saatavissa tai valvonta oli ollut ankarampi.
Vasta sitten kun metsässä oli tullut niin pimeä, että jälkiä oli mahdoton erottaa, lopetti Pekka Drufva oman päivämarssinsa, söi yksinkertaisen illallisensa ja kääriytyi vaippaansa. Mutta juuri kun hän oli nukahtaa, kuuli hän epäilyttävää kuivien lehtien rapinaa. Hän kohosi pystyyn ja kuunteli. Oliko se villi eläin, joka oli alkanut yöllisen jahtinsa, vai joku irokeesi, joka oli lähetetty tarkastamaan, ajoiko kukaan joukkoa takaa? Tarttuen kivääriinsä hän hiipi hiljaa ja varovaisesti läheiselle kunnaalle, jonka harjalta hän saattoi nähdä osan metsää. Jokainen kivi ja pensas erottui selvästi valoisassa kevät-illassa. Noin kiväärin kuulan kantaman päässä oli kalliolohkare, jota hän erikoisesti tarkasti, sillä hänestä tuntui ikäänkuin pensaikko sen juurella olisi hiukan liikahtanut, vaikkei tuulen henkeä tuntunut. Äkkiä kohosi asestettu intiaani kalliolle ja seisoi siinä yksin, kookkaana ja liikkumattomana kuin pronssipatsas. Varmaankin hän oli noussut kivelle samasta syystä kuin Pekka Drufvakin kummulle. Mihin heimoon intiaani kuului, oli mahdotonta näin kaukaa erottaa.