Hän muodosti pari tulppaa pehmeästä savesta ja tukkesi niillä molemmat sieramensa. Ja Uncas, joka täydellisesti luotti Pekan tietoihin ja neuvokkuuteen, miten mahdottomilta hänen keinonsa näyttivätkin, seurasi esimerkkiä.
Sitten he pistivät torvensa suuhun ja kahlasivat veteen niin syvälle kuin pääsivät. Sitten he painautuivat pohjaan. Veden pinnassa näkyi pari suurta vesirengasta, mutta ne katosivat pian eikä sillä paikalla, jonne molemmat pakolaiset olivat kadonneet, näkynyt sitten enää muuta kuin kaksi lehtiröyhyä sekä kappale kaislan ruokoa. Mutta sellaisiahan siellä kasvoi tuhansittain, osittain tiheinä pensakkoina rannassa, osittain harvemmassa kauempana vedessä. Kukapa olisi voinut aavistaa, että nämät molemmat kaislat tuhansien joukossa olivat välittäjinä ilman ja kahden järvenpohjassa makaavan ihmisen välillä? Sitä ei edes kaikkein teräväsilmäisin intiaani voinut aavistaa.
Miten Pekka Drufva oli keksinyt jotakin niin merkillistä?
Niin, se oli muisto kouluajalta Turussa. Koulupoikien käydessä uimassa oli joku kekseliäs poika keksinyt tämän yksinkertaisen tempun, jonka avulla saattoi leikitellä sukeltajaa. Ja sitä koetettiin suurella menestyksellä. Vaikeinta oli pysytellä pohjassa, sillä kun keuhkot täyttyvät ilmalla, on ruumis kevyempi kuin vesi ja pyrkii veden pinnalle. Siksi toisen käden täytyi olla vapaana, jotta sillä saattoi pidellä pohjasta kiinni. Sentähden ei sitä voitu käyttää nenän tukkijana, vaan olivat sieramet täytettävät savella.
Seikka, joka suuresti edisti pakolaisten turvallisuutta, oli se, että vesi järvessä oli varsin sameaa.. Intiaanit olisivat siis tuskin nähneet heitä, vaikka heidän päähänsä olisi juolahtanut tutkia järvenpohjaa, mitä he eivät kuitenkaan tehneet.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin irokeesejä vilisi pienellä saarella. Tiheikön vuoksi kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin irokeesit olivat vakuutetut siitä, etteivät pakolaiset olleet enää siellä. Sen sijaan katkenneet oksat ja selvät jäljet osoittivat, että he olivat tunkeutuneet saaren poikki. Ja kun kanootti löydettiin kaislikosta, niin oli selvää, etteivät ne sillä olleet soutaneet pois saaresta. Kaksi mahdollisuutta oli enää olemassa, joko he olivat piiloutuneet kaislikkoon nenä vedenpinnan yläpuolella — piiloutumistapa, joka ei suinkaan ollut intiaaneille outo — tai olivat he uiden paenneet saaresta. Ettei edellistä keinoa oltu käytetty, todisti erittäin huolellinen kaislikon tarkastus, jota Kovapää itse johti. Ja toinen keino tuntui aivan mahdottomalta. Lähimpään rantaan he olisivat tosin helposti voineet uida, mutta niinpiankuin oli käynyt ilmi, että he olivat lähteneet järvelle, olivat taitavat tiedustelijat tutkineet kumpaakin rantaa löytämättä vähintäkään jälkeä. Jos he taas olivat yrittäneet uida vastakkaiselle rannalle, joka oli niin kaukana, että se tuskin häämöitti silmään, niin eivät he olleet voineet ennättää sen pitemmälle kuin että heidän päänsä näkyisi veden pinnassa. Varmuuden vuoksi lähetti Kovapää kanootteja joka suuntaan, mutta kaikki oli turhaa.
Kaikki nämä tutkimukset kestivät kolmatta tuntia, mutta kun ei niistä ollut minkäänlaisia tuloksia, päätti Kovapää, että tiedustelijat olivat hukkuneet yrittäessään uiden paeta saaresta. Ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin irokeesit yhtä lukuunottamatta. Tämä, vanhemmanpuoleinen, suurta kunnioitusta nauttiva mies sanoi:
"Ei, hukkuneet he eivät ole. Varmaankin tuo valkoinen mies oli valkoisten suuri poppamies, Ukkosen Veli. Loihtimalla hän on muuttanut itsensä ja toverinsa kaloiksi. Huhu kertoo, että hän kerran, maqualaisten ajaessa häntä takaa, sytytti järven palamaan. Se, joka osaa sellaista tehdä, voinee muuttaa itsensä myös kalaksi."
Kovapää, joka oli varsin suuri epäilijä ollakseen intiaani, kohautti vain olkapäitään tälle selitykselle.
Että vedessä voi kuulla, on tunnettu asia. Pekka Drufva kuulikin erittäin hyvin kaiken sen melun, jota irokeesit pitivät etsiessänsä, joskus hän saattoi järvenpohjaan kuulla heidän puhettaankin. Pahempi sen sijaan oli näön laita, kun vesi oli niin sameaa. Kaksi kertaa hän näki kuitenkin kanoottien pohjat, kun ne kiitivät kuin jättiläiskalat hänen yläpuolellaan. Toinen niistä töytäsi niin kovasti vasten hänen kaislaruokoaan, että se olisi irtaantunut hänen suustaan, jollei hän olisi pidellyt lujasti kiinni.