Mitä nyt oli tehtävä?
"Me soudamme saareen, joka on suoraan vastassamme", sanoi Pekka Drufva. "Niemi estää naisia näkemästä meitä. Sen sijaan voidaan leiristä nähdä meitä. Vaikka enpä usko, että siellä kukaan tulee katsoneeksi järvelle. Varmuuden vuoksi heittäydyn kuitenkin veneen pohjalle ja annan sinun, Uncas, soutaa yksin. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän sinua omiksi miehikseen, jotka ovat lähteneet kalaan, sillä kaukaa on mahdoton erottaa mohikaania irokeesistä."
Ehdotus toteutettiin heti. Hetken kuluttua he pääsivät saaren rantaan, piilottivat kanootin kaislikkoon ja nousivat maihin. Saari oli hyvin pieni, mutta siinä kasvoi tiheätä pensaikkoa, niin että he vaivoin pääsivät sen läpi tunkeutumaan. Ei ollut siis vaikea piiloutua sinne ja samalla tähystellä vastakkaista rantaa. Täällä, arveli Pekka Drufva, he voisivat olla turvassa, ainakin siksi kunnes pyykinpesijät olivat lähteneet pois ja avanneet uuden tien takaa-ajetuille.
Mutta sillä kertaa he erehtyivät. Kun irokeesit olivat tutkineet koko tiheikön kukkulan ympärillä, keksivät he varmaankin järven rantaan johtavat jäljet, sillä äkkiä näkyi suuri liuta heitä saaren vastakkaisella rannalla. He näyttivät varsin epäröiviltä ja juoksivat sinne tänne, sillä siihenhän jäljet loppuivat, mutta vihdoin he huomasivat, että yksi kanootti oli kadonnut. Samassa itse Kovapää saapui paikalle, ja hän viittasi saareen. Heti useampia kanootteja työnnettiin vesille, eikä epäilystäkään, että nyt alkaisi saaren tutkiminen. Mahdotonta oli siis enää piileskellä pensaikossa. Sitä paitsi tiesi Pekka Drufva liiankin hyvin, miten tarkkasilmäisiä intiaanit olivat. Mutta rohkeus ei kadonnut häneltä silti. Tunkeuduttuaan tiheän pensaikon läpi ja saavuttuaan saaren toiselle rannalle, sanoi hän:
"Meidän täytyy piiloutua veteen."
"Irokeeseillä on silmät — he näkevät päämme kaislikossa, kun kohottaudumme pintaan hengittämään", sanoi Uncas.
"Meidän ei pidä pistää päitämme ylös vedestä. Niiden pitää, samoinkuin muunkin ruumiin, maata järvenpohjassa."
"Voiko valkoinen mies elää hengittämättä", kysyi mohikaani.
"Saat nähdä", vastasi Pekka Drufva. Hän leikkasi kaksi miehenpituista ruokoa kaislikosta, veisti tyveen sopivan imukkeen ja leikkasi muutamia pieniä reikiä heti lehtiröyhyn alapuolelle. Puhallettuaan ruovon läpi nähdäkseen, että ilma pääsi esteettä sen läpi, sanoi hän:
"Tämän ruovon läpi me hengitämme, maatessamme järvenpohjassa. Mutta sieramet on pakko tukkea, jotta vesi ei pääse sitä tietä ruumiiseen, ja siihen savi rannassa on sopivaa. Pahalta se tuntuu, mutta ei sille mitään mahda, kun kysymyksessä on päästä irokeesien paalua pakoon."