"Missä heidät on nähty", kysyi Kovapää, jonka viha, Peter Irgensin onneksi, sai nyt uuden käänteen.
"He piileksivät siinä melkein läpipääsemättömässä tiheikössä, joka peittää tuota kukkulaa metsän reunassa", vastasi intiaani.
Heti paikalla Kovapää hyökkäsi risuvallien väliselle aukiolle, jonne hän kiireesti kutsutti väkensä ja lähetti heidät piirittämään tiheikköä. Itse hän suurella innolla otti osaa tähän ihmisjahtiin.
Hitain askelin ja mutisten jotain hampaittensa välissä läksi Peter Irgens päällikön teltasta palatakseen omaansa. Hän oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen keskustelunsa tulokseen päällikön kanssa. Kaikki kävi tänään häneltä takaperoisesti.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Kaksi tuntia järven pohjassa.
Varmaankin lukija on jo arvannut, että nuo kaksi miestä, jotka saivat aikaan niin mieluisan keskeytyksen Peter Irgensin ja päällikön keskustelussa, oli Pekka Drufva ja Uncas. He olivat oleskelleet jo kaksi päivää leirin läheisyydessä, jota he olivat tarkoin voineet vakoilla kukkulan harjalta. Niin, olivatpa he yön aikana olleet aivan risuvallienkin juurella ja piileskelleet niissä. Siten he olivat saaneet tarkat tiedot eri telttojen ja majojen asemista sekä paikallisoloista yleensä. Useamman kerran he olivat nähneet molemmat tytötkin, heidän ollessaan teltan ulkopuolella. He huomasivat kuitenkin, etteivät he tällä erää voineet tehdä muuta kuin odottaa. He olivat saapuneet liian varhain intiaanileiriin. Pekka Drufva oli laskenut, että sanoma ruotsalaisen apujoukon saapumisesta mohikaanien luo tyhjentäisi irokeesien leirin sotilaista, mutta sanoma olikin saapunut myöhemmin kuin hän oli laskenut.
Tähän asti heidän oli onnistunut erinomaisesti pysyä piilossa. Ei kukaan leirissä aavistanut heidän läsnäoloaan. Mutta, niinkuin tiedämme, sattumasta riippuu hyvinkin paljon. Usein se tekee tyhjäksi viisaimmatkin laskut ja saattaa häpeään suurimmankin varovaisuuden. Niinpä nytkin. Kohtalo määräsi, että kaksi irokeesiä, jotka olivat metsästäneet metsässä, palasivat kotiin tietä myöten, jota intiaanit eivät muuten koskaan kulkeneet. Ja he keksivät Pekka Drufvan ja Uncasin pensaikossa. He eivät uskaltaneet kuitenkaan hyökätä heidän päälleen. Sen sijaan he juoksivat kuin metsäkauriit leiriin ja kertoivat, mitä he olivat nähneet. Silloin molemmat tiedustelijat näkivät heidät myöskin, ja he tiesivät, että heidän salaisuutensa oli nyt tullut ilmi sekä ettei heidän käynyt enää viipyminen tiheikössä, jonka intiaanit tietenkin piirittäisivät. He pakenivat siis metsään ja juoksivat henkensä edestä. Hetken kuluttua Pekka Drufva pysähtyi hengittämään.
"Kestää vielä kolme tai neljä tuntia", sanoi hän, "ennenkuin tulee pimeä metsässä, jossa he seuraavat jälkiämme niinkauankuin he voivat niitä nähdä, ja ehkäpä he saavat meidät kiinni. Kulkekaamme suuressa kaaressa leirin ympäri järven rantaan. Rannassa on runsaasti kanootteja. Me otamme yhden niistä ja soudamme rantapuiden suojassa etelään. Vesi ei jätä jälkiä taaksensa."
He läksivät sanottuun suuntaan, missä maa sitä paitsi oli kovempaakin ja missä siis oli vaikeampi seurata jälkiä. Heidän onnistuikin päästä sen piirin ulkopuolelle, jonka Kovapää oli vetänyt tiheikön ympäri ja pääsivät onnellisesti järven rantaan kenenkään näkemättä heitä. He ottivat kanootin ja sousivat rantaleppien suojassa, jotka estivät heitä leiriin näkymästä, missä kaikkien huomio muuten olikin kääntynyt toisaalle. Mutta hetken kuluttua nousi este eteen, jota he eivät olleet edeltäpäin laskeneet ja joka pakotti heitä heti keskeyttämään soutunsa. Lahden pohjukassa, jota pohjan puolelta suojeli metsäinen niemi, seisoi muutamia intiaanivaimoja vaatteita pesemässä. Heidän ohitseen oli mahdoton salassa päästä.