Pakolaiset kiiruhtivat nyt eteläiselle portille. Juuri kun he olivat kulkeneet ahtaasta aukosta, joka oli avattu risuvalliin, astui varjo heidän tielleen. Miehet tarttuivat aseihinsa, mutta se oli Metsälilja, joka tahtoi sanoa jäähyväiset suojateilleen. Lydia ja Greta syleilivät ja suutelivat häntä.
Kun he hetken kuluttua erosivat, sanoi Metsälilja:
"Suokoon Manitu onnea matkallenne! Ja kun te istutte taas hyvässä turvassa valkoisen päällikön wigwamissa, niin ajatelkaa joskus Metsäliljaa, joka ei koskaan unohda teidän kauniita kasvojanne eikä ystävällisyyttänne punaista naista kohtaan."
Sitten hän katosi kuin haamu pimeään.
Paikalla, jonka Metsälilja oli neuvonut, he löysivät kanootin, joka heti työnnettiin vesille, ja siinä oli paitsi luvattua telttaa ja ruokavaroja, myöskin pari lämmintä vaippaa. Rannan varjossa he sousivat etelään, ja jo aamun sarastaessa olivat he ennättäneet siihen kohtaan, missä Timberjoki laskee vetensä järvestä. Täällä virta tuli soutajien avuksi ja nyt kevyt kanootti kiiti joen tuuheiden rantojen lomassa nopeaa vauhtia eteenpäin. Vähää ennen auringonlaskua he saapuivat ensimäiselle koskelle. Täällä tytöt nousivat pois kanootista, ja Pekka Drufva ja Uncas kantoivat helposti kevyen veneen kosken ohi. He käyttivät nyt myös tilaisuutta hyväkseen ja aterioivat rannalla. Lydia kysyi Pekka Drufvalta:
"Etkö luule, että nuo yhdeksän intiaania, jotka olivat leirissä, ajavat meitä takaa?"
"Aivan varmaan he sen tekevät", vastasi Pekka Drufva, "mutta ei ole luultavaa, että he saavat meidät kiinni. Vasta päivän valossa voi olla kysymystäkään meidän jälkiemme etsimisestä. Ja kun he löytävät ne, eivät he voi tietää, minnepäin me olemme kulkeneet, sillä vesi ei jätä jälkiä jälkeensä. Mutta vaikka he arvaisivatkin, että olemme soutaneet Timberjoelle, mikä oletus on hyvin lähellä, niin olemme sittenkin päässeet niin paljon edelle, ettei luulisi heidän saavan kiinni meitä. Varmuuden vuoksi me valmistamme teille makuusijat kanootin pohjalle ja jatkamme soutua koko yön."
"Mutta", sanoi Greta luoden lämpimän katseen Pekka Drufvaan, "siinä tapauksessa et sinä eikä Uncaskaan saa levätä."
"Se ei merkitse mitään", vastasi Pekka Drufva hymyillen. "Me olemme sellaiseen tottuneet ja sitä paitsi me ensi yönä pystytämme teltan rannalle, ja voimme silloin vuoroon vahtia ja nukkua."
Koska matkan varrella ei tapahtunut mitään seikkailuja, supistamme kertomuksemme vain siihen, että sanomme Pekka Drufvan ja Uncasin saattaneen neljäntenä matkapäivänä molemmat tytöt onnellisesti vanhempiensa luokse. Tietysti oli ilo suuri Printzinhovissa ja tietysti kumpaistakin pelastajaa kiitettiin mitä lämpimimmällä tavalla. Mutta paljon aikaa ei heillä ollut nauttia näistä kiitoksista, sillä vielä samana iltana Pekka Drufva ja Uncas läksivät mohikaanien kyliin ottaakseen osaa suureen taisteluun.