Muutamia päiviä myöhemmin me tapaamme Pekka Drufvan päällikkönä tilapäisessä intiaanileirissä lähellä merenrantaa. Hänen allensa olevaan joukkoon kuului noin 50 hyvin asestettua mohikaania. Tähän saakka ei hänen retkensä ollut erittäin onnistunut, sillä hän ei ollut vielä tavannut sitä irokeesijoukkuetta, jonka hävittäminen oli hänen matkansa päämääränä. Sen sijaan hän oli nähnyt runsaasti jälkiä sen tuottamista vaurioista: ryöstettyjä ja poltettuja kyliä, hävitettyjä viljelysmaita, murhattujen tai ryöstettyjen naisten ja lasten verenjälkiä, ihmisparkojen, jotka eivät olleet ennättäneet paeta ryövärijoukkoa ja jotka olivat olleet suojelijoita vailla, koska taisteluun pystyvät miehet olivat lähteneet sotaan. Nyt oli hänellä kuitenkin syytä olettaa, että hän piankin saisi väkivallantekijät käsiinsä. Tiedustelijoita oli lähetetty edeltä ja odottaessa heidän paluutaan oli pystytetty leiri lehtevään metsään, missä puro solisi merta kohti.
Pekka Drufva loikoili polttaen piippua monen sadan vuoden vanhan pyökin alla, ja hänen punaiset sotilaansa olivat ryhmittyneet maalauksellisissa asennoissa hänen ympärilleen. Odottaessaan uutta marssikäskyä söivät mohikaanit kuivaa ruokaa repuistansa, sillä tulta ei ollut lupa sytyttää metsänriistan paistamista varten, koska nuotiosta nouseva savu olisi voinut varoittaa irokeesejä.
Sillä välin Pekka Drufvan ajatukset kiertelivät sen päämäärän ympärillä, joka viime aikoina oli ollut niiden keskipisteenä. Ja olihan tämä päämäärä siksi korkea, että se vaati perinpohjaista tuumimista. Mitenkä hän, köyhä ja vähäpätöinen tiedustelija, voisi kohota sellaiseen asemaan, että hän saattoi pyytää kuvernöörin tytärtä vaimokseen?
"Ei", mutisi hän itsekseen, "se ei käy täällä siirtokunnassa. En ole käynyt sotilaskoulua ja siksi minusta tuskin voinee tulla linnoituksen päällikköä. Mutta vaikkapa vastoin oletustani voisin siksi kohota, niin mitäpä tarjottavaa siinä olisi Gretalle? Sanotaan, että kuvernööri epäilee suuresti Lydiankin antamista Liljehöökille. Ja hän on kuitenkin vänrikki ja aatelismies. Mitenkä minulla olisi mitään mahdollisuuksia, minä, joka — en ole mitään? Mutta hänet minä voitan sittenkin. Siksi minun täytyy muuttaa alaa — — —"
Mutta mille alalle hän aikoi muuttaa, sitä me emme koskaan saaneet tietää, sillä juuri samassa palasi toinen tiedustelijoista ja ilmoitti, että irokeesit olivat pystyttäneet leirinsä syrjäiseen laaksoon noin tunnin matkan päähän siltä paikalta, missä mohikaanit olivat, sekä että kaikista merkeistä saattoi olettaa, että he aikoivat olla siellä yötä. Tiedustelija oli nähnyt, että heillä oli paljon mohikaaninaisia ja lapsia joukossaan sekä sitä paitsi vangittu valkoinen mies.
"Valkoinen mies", huudahti Pekka Drufva. "Kukahan se voinee olla?"
Sitä ei tiedustelija tiennyt. Nyt lähdettiin heti liikkeelle, ja tiedustelija oppaanaan kulki joukko niin nopeassa marssissa vihollista vastaan, kuin olosuhteet ja varovaisuus vain salli.
Kun he lähestyivät sitä paikkaa, missä irokeesien leirin piti olla tiedustelijan ilmoituksen mukaan, kuului omituista ääntä, jota Pekka Drufva aluksi luuli jonkun tuntemattoman villin eläimen ulinaksi. Mutta, tultuaan lähemmäksi selvisi hänelle, että joku hengenahdistuksessa oleva ihminen valitti ääneensä. Nyt vauhtia lisättiin. Pian he olivatkin perillä. Ääneti ja notkeasti kuin kissat heittäytyi pari mohikaania vahdin kimppuun, ja kun tämä oli ikiajoiksi vaiennut, saattoi koko joukko, leirin huomaamatta, hiipiä kattilanmuotoisen laakson reunaan, jonka pohjalle, harvan metsän suojaan, leiri oli pystytetty. Tiheän pensaikon takana lymyten näki nyt Pekka Drufva, mistä nuo kaameat huudot läksivät. Alaston, valkoinen mies oli sidottu paaluun ja parasta aikaa häntä kidutettiin, irokeesien hyppiessä ja tanssiessa ilosta hänen ympärillään.
Kuivista risuista oli sytytetty pieni rovio miehen jalkojen väliin, ja liekit nuolivat hänen pohkeitaan. Sillä välin eräs irokeeseista, joka näytti ikäänkuin valloilleen päästetyltä hornanhengeltä, pisteli teräväksi veistettyjä puikkoja hänen ihoonsa ja lihaksiinsa sinne tänne.
Pekka Drufva oli nähnyt kyllikseen. Hän nosti kiväärin poskelleen ja ampui ja päästi samalla huudon, joka oli mohikaaneille hyökkäysmerkkinä.