Kuula oli osunut paikalleen. Mies, jolla oli teräväpäisiä puikkoja kädessä, hyppäsi kuin haavoittunut metsäkauris, ja kaatui sitten hengettömänä uhrinsa jalkoihin. Nyt Pekka Drufva hyökkäsi alas rinnettä, potkaisi syrjään palavat risut ja tarttui puukkoonsa katkoakseen vangin köydet. Mutta juuri kun hän lähestyi häntä, hätkähti hän, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaamean näyn. Hän oli nähnyt vangin kasvot ja tuntenut hänet.
"Miten ihmeessä sinä olet täällä, Rapatalon Lassi, ja mistä se johtuu, että näin monen vuoden kuluttua näen sinut näin kaameassa tilassa", kysyi hän ihmeissään.
Vankikin oli tuntenut pelastajansa, mutta hän ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi surkealla äänellä:
"Jos sinä, Pekka Drufva, tahdot kostaa minulle kaiken sen pahan, minkä tein sinulle Ahvenanmaalla, niin Jumalan tähden, iske minuun heti, sillä olen jo kärsinyt helvetillisiä tuskia syntieni sovitukseksi sekä sinua että muita vastaan."
Vastaamatta tähän pyyntöön kohotti Pekka Drufva puukkoansa, jolloin Rapatalon Lassi sulki silmänsä ja lyyhistyi kokoon, sillä nyt hän odotti kuoliniskua. Mutta sen sijaan katkottiin hänen köytensä ja petetty nuoruudenystävä talutti hänet mättäälle, missä hän kevyesti ja hellävaroen poisti pistävät puupuikot ja antoi Lassin oikaista itseään pehmeässä ruohikossa.
Nyt Pekka Drufva tarkasteli mohikaaniensa askartelua sillä välin kuin heidän päällikkönsä oli suorittanut armeliaisuuden työnsä.
Tappelu oli jo päättynyt. Irokeesit olivat tulleet siihen määrin yllätetyiksi, että vain harvat olivat nousseet vastarintaan, ja kun nämät olivat kaadetut maahan, antautuivat toiset vangeiksi. Ei ainoakaan ollut päässyt pakoon kertoakseen muille irokeeseille miten ovelan ryöstöjoukon oli käynyt. Mohikaanivangit, joita oli varsin paljon leirissä ja jotka yksinomaan olivat naisia ja lapsia, päästettiin vapaaksi, kuolleet haudattiin ja haavoittuneet sidottiin.
Niinpiankuin taistelu oli ratkaistu, oli Pekka Drufva kutsunut erään lääketaitoisen intiaanin Lassin luo, joka sitoi hänen monet, joskin varsin vaarattomat haavansa ja antoi siten mies paralle lievitystä, jonka jälkeen hänen ylleen puettiin hänen vaatteensa, jotka löytyivät irokeesien tavaroiden joukosta. Vasta sitten Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja jatkoi keskustelua, jonka pelastustyöt olivat keskeyttäneet.
"Sinä taisit pelätä, Lassi, että aioin nyt kostaa sinulle sen, minkä Ahvenanmaalla teit minulle. Voin vakuuttaa, etten hetkeäkään ole mitään sellaista ajatellut. Kosto on paha, joka tavallisesti tahraa kostajaa enemmän kuin hänen uhriaan. Eihän meidän, lyhytnäköisten ihmisten asia ole kostaa, korkeintaan meidän tulee rangaista, jos rankaisu tapahtuu oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sen pahan johdosta, jota minulle olet tehnyt, Lassi, olet sinä mielestäni saanut kylliksi suuren rangaistuksen. Muuten voidaan panna kysymykseen, tokko oikeastaan olet tehnyt minulle mitään pahaa. Sinä tartuit minun elämääni ja annoit sille uuden suunnan, mutta siitä ei minulla ole vähintäkään valittamisen syytä. Jollei sinua olisi ollut, niin olisin kai minä nälällä ja vaivalla päässyt kappalaiseksi jonnekin Ruotsissa tai Suomessa. Se olisi varmaankin paljoa vähemmän miellyttänyt minua kuin nykyinen elämäni, joskaan en erinäisistä syistä enää ole oikein tyytyväinen siihenkään. Mutta nyt sinun pitää kertoa minulle, mikä kummallinen kohtalo on tuonut sinut tänne, niin että aivan odottamatta tapasimme toisemme tässä erämaassa."
Rapatalon Lassi kertoi nyt seikkailunsa. Pian sen jälkeen kun Pekka Drufva oli lähtenyt Ahvenanmaalta, oli hän myönyt talonsa ja ottanut pestin laivaan. Sitten hän oli purjehtinut monella suurella aluksella, viimeksi englantilaisella, jonka oli määrä mennä Länsi-Intiaan. Atlantin valtamerellä oli noussut kova myrsky, laiva oli eksynyt oikeasta suunnastaan ja vihdoin saanut vuodon. Yötä päivää tehtiin työtä pumppujen ääressä, sillä lännessä häämöitti maata, joka varmaankin oli Amerikan mannerta, ja toivottiin, että laiva ennättäisi ajautua maihin ennenkuin se uppoaisi. Mutta se ei onnistunut. Alus alkoi vajota. Silloin miehistö asettui kahteen pieneen pelastusveneeseen, kapteeni ja kolme miestä toiseen, ja perämies ja kolme miestä, joiden parissa Lassikin oli, toiseen. Minne kapteenin vene joutui, sitä ei Lassi tiennyt, sillä veneet joutuivat jo heti erilleen toisistaan. Mutta vihdoin perämiehen vene pääsi hiekkarantaan. Siellä he nousivat maihin. Maa näytti asumattomalta, mutta samoiltuaan jonkun aikaa sinne tänne, kohtasivat he intiaanikylän, jossa ei kuitenkaan ollut muita kotosalla kuin pari vanhaa ukkoa sekä naisia ja lapsia. Heille kerrottiin, että kaikki miehet olivat lähteneet sotaan toista intiaaniheimoa vastaan, jotka nimittivät itseään irokeeseiksi. Aluksi oli merimiesten hyvin vaikea tulla toimeen kylässä, jossa ei kukaan ymmärtänyt englanninkieltä. Mutta sattumalta Lassi oli tullut puhuneeksi ruotsia eräälle intiaanivaimolle ja suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että tämä ymmärsi häntä. Hän sai nyt kuulla, että ruotsalainen linnoitus ja ruotsalaisia uutisasukkaita oli jonkun matkan päässä sisämaassa ja että ruotsalaiset olivat mohikaanien hyviä ystäviä, niin, olivatpa he lähettäneet apujoukkoja sotaankin irokeesejä vastaan. Me jatkamme nyt Lassin omilla sanoilla: