Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista.
On juhannusaatto. Ruotsalaiset Uudessa Göteborgissa pitävät kiinni vanhan maan tavoista, ja siksi he viettävät kesän suurinta juhlaa köynnöksillä koristetun kukkasalon ympärillä, tanssien viulun ja klarinetin soiton säestyksellä, aivankuin kotona pohjolassa. Tosin ympäristö oli toisenlainen kuin vanhassa Ruotsissa, mutta juhannusilo on sama ja kansa samaa, joskin joukossa voi olla joku muukalainenkin.
Tasaisella ja kauniilla aukiolla Uuden Göteborgin linnoituksen edustalla oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä pyöri nyt kirjavissa ryhmissä uutisasukkaita ja sotamiehiä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Katselijoiden parissa näkyi siellä täällä jonkun intiaanin teräväpiirteiset kasvot. Paitsi kaunis ilma ja juhlan vanhat perimätavat kohotti tunnelmaa se tieto, että laiva kotimaasta oli odotettavissa. Sellainen tapaus oli varsin harvinainen siirtokunnan elämässä, ja siksi se oli huomattu juhlatilaisuus, sillä sen mukana tuli kirjeitä ja uutisia vanhasta kotimaasta, elintarpeita, joita kauan oli ikävöity, ehkäpä myös joku rakas ystävä tai tuttava, joka oli päättänyt lähteä tälle pitkälle matkalle.
Kuvernööri vaimoineen ja tyttärineen olivat myöskin olleet tanssipaikalla. Molemmat tytöt olivat myös sydämen pohjasta ottaneet osaa tanssiin.
Ahvenanmaan Lassi on innokkaimpia tanssijia. Hän on nyt aivan terve tuon kamalan rääkkäyksen jälkeen intiaanileirissä. Pekka Drufva oli ottanut hänet mukanaan kotiinsa ja uskollisesti hoitanut häntä kunnes hän oli parantunut. Niinpä Ahvenanmaan Lassin katse, joka alituisesti oli kiintynyt Pekkaan, muistuttikin nyt uskollista koiraa, joka seuraa isäntäänsä joka askeleella. Ja hänen alituinen pyyntönsä oli se, että hän saisi jäädä Pekan läheisyyteen. Tiedustelijan toimeen ei Lassilla kuitenkaan näyttänyt olevan taipumusta, mutta hän oli monella tavalla suureksi hyödyksi.
Sillä välin kuin muut tanssivat, astelee Pekka Drufva käsi kädessä Greta neidon kanssa metsätiellä, joka johtaa Huokausten mäelle. Heidän välillään ei ollut oikeastaan koskaan ollut puhetta rakkaudesta, vielä vähemmän Pekka oli kosinut Gretaa sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta he tiesivät rakastavansa toisiaan ja puhuivat keskenään kieltä, jota vain rakkaus täysin ymmärtää — kuitenkin enemmän katsein kuin sanoin.
Kun he olivat käyneet istumaan mäelle, keskeytti Pekka Drufva ensimäisenä äänettömyyden:
"Pian", sanoi hän, "tulee laiva kotimaasta tänne. Parin viikon kuluttua se palaa takaisin. Minä aion matkustaa sen mukana, jos kuvernööri antaa luvan."
Greta hätkähti, ikäänkuin neulan pistämänä.
"Ja lähdet pois Uudesta Ruotsista", huudahti hän.