Hyljätyn kosijan kosto.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin, tapahtui jotain, mikä odottamattomalla tavalla häiritsi jälleen rauhaa kersantin pienessä mökissä.
Karin oli ollut navetassa lypsämässä Kukkasta ja aikoi juuri poistua sieltä maitokiuluineen, kun hän kohtasi ovessa miehen, joka toivotti hänelle "hyvää iltaa". Oli jo hämärä, eikä hän ensi hetkessä voinut tuntea tulijaa, mutta pian hänelle kuitenkin selvisi, kuka vieras oli, ja ahdistunein mielin hän vastasi tervehdykseen.
"Jos haet isää tai Pekkaa, Rapatalon Lassi", sanoi Karin kylmästi, "niin on kumpikin tuvassa."
"Ei, sinua minä haen, Karin", sanoi Lassi kiihkeästi. "Laske maitokiulu maahan ja kuuntele mitä minulla on sanottavana, sillä se ei ole aiottu muiden kuin sinun korvillesi."
Karin olisi kernaimmin poistunut, sillä häntä ei haluttanut jutella kahden kesken miehen kanssa, jolle hän vastikään oli antanut rukkaset, mutta toisaalta hän ihmetteli, mitähän sanottavaa hänelä saattoi olla, ja sitä paitsi tuntui hänestä kovin pelkurimaiselta lähteä häntä pakoon. Siksipä hän jäi Paikalleen.
"Mitä sanottavaa sinulla voinee olla minulle, Rapatalon Lassi?"
"Tahtoisin vain kysyä, oletko tarkemmin miettinyt sitä kysymystä, jonka tein sinulle meidän viimeksi tavatessamme toisemme?"
"Miettinytkö? Miksikä olisin sitä tehnyt? Enhän minä pyytänyt miettimisaikaa, vaan annoin jo siiloin sinulle selvän vastauksen. Luuletko, että olisin niin epävarma mieleltäni, etten tietäisi mitä tahtoisin niin tärkeässä asiassa?"
"Siksikö sinä et tahdo tulla vaimokseni, kun talo on velkainen? Olenhan minä rakastanut sinua siitä saakka kun me olimme lapsia."