"Oletko jo unohtanut mitä minä vastasin sinulle viime kerralla jutellessamme yhdessä, koska teet minulle tuollaisen kysymyksen? Sanoinhan silloin sinulle, että minulle oli kunniaksi, että sinä, jolla on oma talo, tahdot naida minut, köyhän tytön, mutta että minun kahdesta syystä on mahdoton suostua pyyntöösi. Täytyykö minun toistaa nuo syyt, jotka nyt ovat yhtä pätevät kuin silloinkin?"
"Annahan minun kuulla!"
"Ensiksikin minä en tunne sellaista rakkautta sinuun, joka on kristillisen avioliiton ainoa ja oikea perusta. Ja toiseksi minä, joka olen tuntenut sinut kahdeksan vuotta, en voi luottaa sinuun, ja sellaisen miehen vaimoksi en voi suostua, johon en voi luottaa, olkoon että luulisin rakastavanikin häntä."
"Miksi sinä et luota minuun? Enhän minä ole koskaan pettänyt sinua enkä ketään muutakaan sinun sukulaistasi."
"Mutta minä tiedän, että olet pettänyt muita, ja itsekin olen huomannut, ettei sinun sanoihisi aina voi uskoa."
"Pikkuasioissa kenties?"
"Pienissä tai suurissa, se on yhdentekevää. Minä kuulun rehelliseen sukuun enkä siksi voi koskaan luottaa valhettelijaan."
"Vai niin, sinä kuulut rehelliseen sukuun ja halveksit valehtelijoita. Mutta sinähän rakastat veljeäsi, Pekka teiniä. Vai arveletko, että se, mitä et toisissa voi sietää, on luvallista papinkisällille?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Yhdentekevää. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle, Karin: Olen kauan rakastanut sinua ja sinun täytyy tulla vaimokseni. Älä siis tee verukkeita, vaan anna suostumuksesi, niin kaikki on hyvin. Sekä rakkaus että oikea luottamus, josta niin kauniisti puhut, tulee perästäpäin, ja rauhasta ja ilosta ei tule olemaan puutetta yhtä vähän täällä kuin Rapatalossakaan. Mutta jollet tule järkiisi, vaan yhä edelleen panet vastaan, niin saat itse vastata seurauksista."