Nämät sanat kuullessaan Karin peräytyi askeleen verran ja harmin puna kohosi hänen poskiinsa.
"Kuuluupa siltä, kuin luulisit voivasi pakottaa minua. Et taida olla järjissäsi, Lassi."
Näin sanoen hän otti maitokiulunsa ja aikoi poistua. Mutta Lassi esti häntä.
"Pakottaa minä aionkin sinua", sanoi hän kovalla äänellä, "pakottaa omaksi onneksesi. Sitä sanoakseni minä tulinkin tänne tänä iltana."
"Millä tavalla sinä luulet voivasi pakottaa minua? Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin Ahvenanmaalla väkipakolla otettiin emäntä taloon."
"Sen saat heti kuulla. Veljesi Pekan henki on minun kädessäni. Hän on ampunut kuninkaan hirven, ja minä voin antaa hänet ilmi. Hirven hän möi Kalastaja-Ollille, ja teille hän sanoi ampuneensa hylkeitä tuodessaan kotiin ruokavaroja, jotka hän olin ostanut hirventapporahoillaan."
"Nuo ovat sinun tavallisia valheitasi, Lassi", sanoi Karin halveksien, mutta samassa muistuivat hänen omat hämärät epäilyksensä mieleen, ja hän lisäsi: "Ja jos hän lapsekkaassa ymmärtämättömyydessään olisi tehnyt tuon synnin voidakseen auttaa omaisiaan hädästä, niin ei hänen henkensä siltä ole vaarassa. Ihminen lie kuitenkin enemmän arvoinen kuin sieluton elukka."
"Sinä erehdyt. Hirvet Ahvenanmaalla ovat kuninkaan omaisuutta, ja sitä joka käy hänen omaisuuteensa käsiksi, rangaistaan kuolemalla. Kuningas Kaarle IX:n aikana mestattiin neljä miestä Ahvenanmaalla vaan sen johdosta, että he olivat harjoittaneet salametsästystä, ja sen asian kai minä paraiten tiedän, koska yksi näistä neljästä oli minun setäni. Tiedä siis, Karin, joko sinä tulet vaimokseni, tai minä annan veljesi ilmi, ja silloin sinä saatat hänen päänsä mestauslavalle."
Karin, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, piteli kiinni oven pielestä, jotta hän ei kaatuisi kumoon. Mutta samassa seisoikin Pekka Drufva hänen rinnallaan Karinin huomaamatta, mistä hän siihen tuli.
"Älä pelkää, sisar", sanoi Pekka lempeällä äänellä, "minä kuulin kaikki, ja minä riistän sinut tuon viekkaan ketun pauloista."