Sitten hän kääntyi Lassin puoleen, ja nyt hänen äänessään väreili ivaa ja halveksumista.
"Konna! Muutamia päiviä on kulunut vain siitä, kun minä, niinkuin sinä itse sanoit, pelastin sinut hirven kynsistä, ja nyt jo olet valmis pettämään minut voittaaksesi siten omaksesi tytön, joka ei huoli sinusta. Mutta sinä petyt. Minä seison hänen rinnallaan, ja kykenen puolustamaan sekä häntä että itseäni."
"Vai sinä vakoilet ja kuuntelet ovien takana? No, olkoon menneeksi. Kernaasti voit kuullakin, mitä minä sanon, ja siitä voit olla varma, että pysyn sanassani."
"En minä ole vakoilija. Etsin Karinia, ja kuulin sinun kovaäänisen puheesi. Että jäin nurkan taakse kuuntelemaan, päästäkseni paremmin sinun kehnoutesi perille, sitä ei tosiaankaan voi sanoa vakoiluksi."
"Se joka salaa kuuntelee, saa kuulla kunniansa, tuo sana on nyt sinuunkin nähden käynyt toteen. Etköhän hiukan hillinne suuria sanojasi, kun tuumit, mikä valta minulla on sinun ylitsesi. Varmaankin lopulta rukoilet minua ottamaan sisaresi, sillä siitä lankoudesta riippuu sinun elämäsi ja kuolemasi. Ja ehkäpä kersantinkin elämä ja kuolema, sillä varmaankaan ei hän kestäisi sitä häpeää, että hänen poikansa tulisi mestatuksi kuin tavallinen rikoksentekijä ainakin."
Tämä oli jo liikaa kuumaveriselle teinille. Hänen verensä alkoi kuohua, ja äkkiä hän iski nyrkkinsä Lassin silmien väliin niin kovasti, että tulikipinät säihkyivät hänen edessään, ja varmaan hän olisi kaatunut maahan, jollei hän, samoinkuin Karin äsken, olisi saanut tukea ovenpielestä. Mutta nyt Lassi vuorossaan, niinpiankuin pahin ilotulitus hänen aivoissaan oli mennyt ohitse, raivostui silmittömästi. Yhdellä hyppäyksellä hän heittäytyi teinin päälle, ja navetan kynnyksellä alkoi nyt niin hurja ottelu, että Kukkanen, joka oli kytkettynä aivan ovipieleen, pelästyi pahasti, ja Karin vaipui puoleksi tunnottomana olkikuvolle.
Siten kosinta päättyi varsin kiihkeällä tavalla.
Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vaikka Lassi olikin lähes viisi vuotta vanhempi vastustajaansa, oli hän ruumiin voimiltaan häntä niin paljon heikompi ja kömpelömpi, että Pekka voitti hänet hyvinkin pian. Hän heitti Lassin ulos ovesta, ja koska navetan ulkopuolella oli varsin jyrkkä ja vielä lisäksi liukas mäki, niin laski hän oman selkänsä varassa sellaisella vauhdilla mäkeä, että hän meni melkein tunnottomaksi. Vasta hyvän ajan kuluttua hän pääsi pystyyn ja ontui suksiensa luo. Poistuessaan illan hämärässä hän heilutti uhkaavasti suksisauvaansa sisarusparille, joka seisoi oviaukossa.
"Pelkäänpä, että olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Tämän jälkeen hän varmaankin antaa sinut ilmi. Minä tunnen hänet ja tiedän, miten kostonhimoinen hän on", kuiskasi Karin.
"Ole huoleti, sisko kulta, ei hän sitä tee, sillä samalla hän antaisi itsensäkin ilmi, sillä hänhän se onkin salametsästyksen oikea alku ja juuri. Myönnän kuitenkin, että parempi olisi ollut, jos olisin voinut hillitä mieltäni. Mutta rehellisesti hän ansaitsi tuon selkäsaunan."