"Niin, kyllä hän sen ansaitsi, mutta Jumala suokoon, ettei siitä seuraisi mitään pahaa", huomautti Karin, lisäten: "Mutta ei sanaakaan tästä isälle ja äidille. Heitä se aivan liiaksi kiihoittaisi. Kantakaamme yhdessä taakka ja säästäkäämme heitä mahdollisimman kauan."
* * * * *
Taaskin kului joitakuita päiviä. Ilma oli muuttunut suojaiseksi ja jääkynttilöistä kersantin mökin räystäästä tippui alituiseen. Vielä jää selillä oli lujaa, mutta kaukana taivaanrannassa näkyi kapea, sinertävä juova. Se oli meri, jonka suojailma ja myrsky oli pyyhkäissyt puhtaaksi. Ja pian tuli tieto, että jälleen päästiin kulkemaan veneillä Ahvenanmaan ja Suomen väliä. Pitkäaikainen ja pelottava eristys oli päättynyt, ja tämä tieto virkisti useita raskaita mieliä Ahvenanmaalla.
Kersantin mökin asukkaille tuo tieto oli tärkeä. Jääesteiden vuoksi Pekan joululoma oli pidentynyt näin pitkälle. Nyt hänen täytyi palata jälleen Turkuun ja kaksinkertaisella ahkeruudella korvata hukkaanmennyt aika. Karin iloitsi tästä tiedosta, sillä niin paljon kuin hän pitikin veljestänsä ja tavallisissa oloissa nautti hänen olostaan kotosalla, toivoi hän nyt hänet mitä pikimmin matkaan — niin kauaksi kuin suinkin Rapatalon Lassin kostosta, jota hän joka päivä pelkäsi, joskin Pekka koetti parhaansa mukaan rauhoittaa häntä. Niin, tämä pelko oli kasvanut synkäksi, uhkaavaksi pilveksi, joka häiritsi Karinin rauhaa sekä päivin että öisin ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta kunhan Pekka pääsisi Turkuun, niin kaikki olisi taas hyvin. Siksi hän kiiruhdutti hänen matkallelähtöään sellaisella kiihkeydellä, että se ihmetytti vanhuksiakin.
Näinä päivinä oli kaikki ollut rauhallista eikä mitään oltu kuultu niistä kostosuunnitelmista, joita Lassi varmaankin hautoi, seikka, mikä vieläkin enemmän vahvisti Pekan vakaumusta, että Lassi oman turvallisuutensa vuoksi ei uskaltaisi ilmiantaa häntä hirventapon johdosta. Sitä vastoin hän oli vakuutettu siitä, että Lassi, joka luonteeltaan oli viekas, tuumi jotakin muuta kostokeinoa.
Oli ilta ennen Pekan Turkuun lähtöä. Reppu oli jo kuntoon laitettu ja sukset rasvatut. Varhain seuraavana aamuna oli nuoren teinin määrä lähteä itäiselle jäänreunalle koettaakseen sieltä saada venekyytiä Suomeen. Koko perhe oli kerääntyneenä uunin ympärille, kukin ahkeroiden työnsä ääressä, ja kersantti kertoi juttuja sotavuosilta, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan hyvällä tuulella. Parasta aikaa hän kertoi juuri Lützenin taistelusta samalla kun hän koristeli vidintä nuolen lävistämällä sydämillä.
"Minä kuuluin, niinkuin tiedätte, keltaisiin musketööreihin ja meidät oli asetettu oikeaan sivustaan ratsuväen väliin. Hård johti koko prikaatia. Sumu oli niin sakea, ettei voinut nähdä kuin parin sylen leveydeltä eteensä, mutta se hälveni vähitellen taistelun alettua. Me piiritimme paavilaisten etuvarustuksia ja anastimme seitsemän kanuunaa heidän valliensa ja hautojensa takaa, mutta jonkun ajan kuluttua meidän päällemme hyökkäsi niin suuri ylivoima, että harmistunein mielin meidän oli pakko peräytyä etuvarustusten taakse ja jättää anastamamme kanuunat paikalleen. Mutta puolitiessä me saimme jälleen apua vihreältä prikaatilta, ja nyt me hyökkäsimme uudelleen ja valloitimme toistamiseen vihollisen vallitukset. Samassa hetkessä näin sumun keskellä kuninkaan Smålannin ratsuväen etunenässä ja hän huusi meille jotain, jota melussa en voinut erottaa. No, me jouduimmekin niin kiivaaseen otteluun, että oli mahdoton huomata mitä sumun ja ruudinsavun peittämällä kentällä tapahtui. Mutta tälläkin kertaa meidän oli pakko peräytyä. Hetken aikaa oli aivan rauhallista ympärillämme, ja me hengähdimme hiukan. Silloin näin kauhukseni kuninkaan hevosen tyhjin satuloin ja maataviiltävin ohjaksin juoksevan ohitsemme. Taistelun alussa oli kuningas ratsastanut valkealla hevosella, mutta sittemmin vaihtanut sen toiseen, ruskeaan, samaiseen, jolla hän ratsasti Breitenfeldinkin taistelussa, ja jonka minä tunsin hyvin. Nähdessäni nyt tuon näyn, tuntui minusta, kuin olisi minua pistetty suoraan sydämeen, mutta samalla heräsi minussa hurja sotainto. Toverit, huusin minä, kuningas on kaatunut, hyökätkäämme vihollisen kimppuun ja kostakaamme hänen kuolemansa. Ja pian sama huuto kajahti ukkosena yli koko kentän. Mutta minä se ensimäisenä huusin, sillä minä olin ensimäisenä nähnyt hevosen. Ja nyt me hyökkäsimme jälleen eteenpäin, eikä niin hurjaa hyökkäystä ennen oltu nähty. Mutta juuri kun joukkoni etunenässä juoksin kentän yli, tuntui minusta ikäänkuin maa olisi väistynyt altani. Minä juoksin yhä edelleen, siltä minusta tuntui, mutta en päässyt paikaltani. En tuntenut vähintäkään kipua, mutta musta sumu oli laskeutunut silmilleni ja minä liitelin pohjattomassa pimeässä huoneessa, jossa en nähnyt muuta kuin pyöreän, punaisen pilkun, joka suurenemistaan suureni. Sitten menin tainnoksiin. Kun hetkeksi toinnuin, makasin kentällä kaatuneiden miesten ja hevosten keskellä, jotka olivat jo heittäneet henkensä, ja minä huomasin silloin, että kanuunankuula oli katkaissut molemmat jalkani. Sitten menin jälleen tainnoksiin enkä tointunut jälleen ennenkuin aivan toisessa paikassa. Olin suuressa, likaisessa teltassa, ja ympärilläni kuulin valituksia ja voivotuksia. Veristen, vääristyneitten ruumiiden parissa, jotka loikoilivat valittaen lattialla olkien päällä, liikkui miehiä, paidanhihat ylöskäärittyinä, esiliinat veressä. Herra Jumala, mikä teurastuspaikka tämä on, johon olen joutunut? Mutta vähitellen ajatukseni selvisivät ja minä ymmärsin, että veriset miehet, joita olin luullut teurastajiksi, olivat välskäreitä, ja että minä olin sairasteltassa. Kaikkein ensimäiseksi kysyin…"
Kertomus keskeytyi sen johdosta, että vieras mies astui tupaan. Se oli nimismies.
Aivan rauhallisesti, niinkuin mies ainakin, jolla on hyvä omatunto, kersantti pyysi kruunun edustajan astumaan peremmälle ja painamaan puuta, mutta mielessään hän ihmetteli, mitähän asiaa nimismiehellä saattoi olla tässä talossa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Eräs tuvan asukkaista ei kuitenkaan levollisin mielin ottanut vierasta vastaan ja se oli Karin. Kalpeana kasvoiltaan kuin hursti hän nojautui rukkiinsa ja oli vähällä vaipua tunnotonna lattialle.
Anna muori, joka huomasi tyyniluontoisen Karinin mielenliikutuksen, joutui hirveän epäilyksen valtaan: olikohan tytär tehnyt jotain pahaa, koska hän tuolla tavalla näytti pelkäävän nimismiestä?