Nimismies selitti, että niin kernaasti kuin hän olisikin käynyt istumaan ja jutellut vanhan rehellisen sotilaan kanssa, niin täytyi hänen kuitenkin kieltäytyä siitä huvista, koska hänen asiansa oli aivan toisenluonteinen. Hän oli näet tullut vangitsemaan teini Pekka Drufvaa, joka ilmiannon mukaisesti oli ampunut yhden kuningattaren hirvistä ja myönyt sen nimitetylle henkilölle.
Kersantti nousi pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät ja harmistuneella äänellä hän sanoi:
"Tämä ilmianto on häpeällinen valhe, jonka joku alhainen panettelija on keksinyt."
"Ei, kyllä se on tos", vastasi luja ja selvä ääni.
Nämät sanat lausui syytetty itse. Kalpeana mutta levollisena astui Pekka Drufva isänsä tuolin luo ja kääntyen hänen puoleensa hän kertoi nimismiehen kuullen kaiken sen, minkä me jo tiedämme onnettomasta hirvenpyydystyksestä.
"Hm", sanoi nimismies, kun nuorukainen oli lopettanut, "se, minkä nyt olen kuullut, ei pidä yhtä syyttäjän kertomuksen kanssa, mutta sittenkin olen varma siitä, että Pekka Drufva puhuu totta. Rapatalon Lassi antoi hänet ilmi, ja jo alusta pitäen epäilin, että Lassi oli enemmän sekaantunut tähän juttuun kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. No, saadaanpa nähdä! Sinä olet tunnustanut rikoksesi kuin kunnon poika ainakin, Pekka Drufva, ja jos asia riippuisi minusta, niin en pitäisi kireästi kiinni lain pykälästä, mutta siihen paha kyllä minulla ei ole oikeutta. Sinun täytyy siksi heti seurata minua."
Haikeaa oli nähdä, miten kersantti yhä enemmän vaipui kokoon pojan tunnustuksen aikana, kunnes kyyneleet lopulta alkoivat tippua harmaaseen pintaan. Pekka oli odottanut saavansa kuulla ankaria sanoja, salamoivaa vihaa ja ankaria nuhdesaarnoja, mutta ei kyyneleitä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt isänsä itkevän. Siksipä tämä odottamaton seikka liikutti häntä sitä syvemmin ja riisti häneltä kaiken voiman, jota hän vain vaivoin oli ylläpitänyt.
"Anna anteeksi, isä", huudahti hän heittäytyen polvilleen sotavanhuksen tuolin eteen.
"Niin, minä annan sinulle anteeksi", vastasi tämä, "sillä ymmärrän, että teit rakkaudesta syntiä. Sen Jumalakin on antava sinulle anteeksi, mutta rangaistuksesi on sinun nurkumatta kärsittävä."
Emme tahdo yrittää kuvailla Pekan hyvästijättöä kodistaan, jonka hän luuli olevan viimeisen kotielämässä. Emme myöskään äidin ja sisaren surua. Nimismieskin, joka oli kunnon mies, sai kyyneliä silmiinsä. Hetken kuluttua Pekka istuikin reessä ja oli matkalla "varasjoukkoon" käräjäkylässä.