Nämät Sudet, joiden kylät sijaitsivat niin kaukana tuntemattoman lännen aarniometsissä, ettei kukaan lenapilainen ja vielä vähemmän valkeaihoinen ollut käynyt niissä, nimittivät itseään maquelaisiksi. Koska näiden Susien maat eivät ulottuneet meren rantaan, eivät voineet hankkia itselleen aseita eikä metallityökaluja, villakankaita y.m. sivistyksen tuottamia etuja, joita rannikko-intiaanit rauhallisen kaupan välityksellä saivat valkoihoisilta, niin he tekivät ryöstöretkiä siinä suhteessa onnellisemmassa asemassa olevien naapuriensa luo hankkiakseen siten itselleen näitä tavaroita. Näille ryöstöretkille lähdettiin tavallisesti "hautaamatta sotakirvestä", mitä sodanjulistustapaa intiaanit muutoin aina seurasivat, ja siksi heidän tulonsa oli sitä vaarallisempi, koska he hyökkäsivät aivan äkkiarvaamatta vihollisensa kimppuun. Siksipä lenapit pelkäsivätkin Susia enemmän kuin irokeesejä, ja luultavasti he osoittivat niin suurta ystävällisyyttä ruotsalaisille siksi, että he toivoivat, että näiden pelätyt "tuliputket" pitäisivät Sudet loitolla. Mutta sen jälkeen kuin ruotsalaisten ja Delawaren rannoilla asuvien hollantilaisten välillä olivat kiristyneet, sattui varsin usein, että nämä viimeksimainitut suorastaan uhuttivat Susia hyökkäämään lenapien ja heidän liittolaistensa, ruotsalaisten kimppuun, niin, vieläpä avustivatkin heidän hyökkäystänsä.
Tämän ikävän, mutta silti tärkeän johdannon jälkeen siirrymme jälleen itse kertomukseen.
KUUDES LUKU.
Ukontuli.
Sokerikeon muotoinen vuori kohosi metsässä. Sen rinteitä peitti nuori vesakko ja pensaikko, mutta sen ylimmällä harjalla kasvoi vanha kyhmyinen tammi, jonka latvassa näkyi salaman jälkiä ja jonka paksu kaarna todisti korkeaa ikää. Vesakko olikin osoittanut kunnioitusta vanhalle tammelle jättämällä sen paksun rungon ympärille aukean paikan, jolla kasvoi vain heinää ja pikku kukkasia.
Aukealta paikalta tammen juurelta oli laaja ja kaunis näköala vesakon yli.
Tammen juurella seisoi parasta aikaa nuori, kookas ja jäntevä mies, jonka terveet, ahavoituneet posket, siniset silmät ja vaalea tukka ilmaisivat pohjoismaalaista syntyperää. Lyhyt hirvennahkatakki, paksut nahkasäärykset ja huopahattu muodostivat silmäänpistävimmän osan hänen puvustaan. Hän nojautui pitkään piilukkopyssyyn, joka oli paljoa kevyempi ja hoikempi kuin mitä sen aikaiset kömpelöt ampuma-aseet yleensä olivat. Hihnasta olalla riippui suuri ruutisarvi, niin suuri, että sen sisällöllä helposti olisi voinut räjähyttää suuren talon ilmaan, sekä tilava hylkeennahkainen laukku. Jalassa hänellä ei ollut eurooppalaisia jalkineita, vaan intiaanimokasiinit, joita piikkisian piikit koristivat.
Nuorukaisen koko ulkoasu ilmaisi metsästäjää. Mutta missä me olemme ennen nähneet tämän notkean ja voimakkaan vartalon, nämät kauniit ja hellyttävät, mutta samalla aito-ruotsalaiset kasvot? Aivan oikein, Ahvenanmaalla. Yksinäinen metsämies tammen juurella on Pekka Drufva. Monet tuulet ovat puhaltaneet siitä kun viimeksi tapasimme hänet. Se oli vuonna 1642, jolloin Pekka oli vasta 18-vuotias nuorukainen. Nyt on vuosi 1645. kolme vuotta merkitsee paljon siinä iässä, varsinkin sille, joka on seisonut valtameren tuulessa ja kokenut monenlaisia seikkailuja. Ahvenanmaan honkametsissä samoilevasta teinistä on tullut nuori metsästäjä Amerikan aarniometsissä, sivistyksen raivaaja, mies, joka on tottunut luottamaan omaan voimaansa ja omaan järkeensä. Sellainen muutos jättää jälkensä kasvoihinkin. Siitä johtui hänen vankka ryhtinsä, tarmokas piirre suun ympärillä sekä valvova, väijyvä katse.
Yhdessä uuden kuvernöörin, Johan Printzin kanssa oli Pekka Drufva keväällä 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin. Heti paikalla hän oli ryhtynyt siihen ammattiin, joka vuosien kuluessa tuli olemaan hänen omansa, nimittäin metsänkävijän ja tiedustelijan. Opettajanaan ja seuraajanaan oli hänellä ensi aikoina ollut vanha, ruotsalaisten palveluksessa oleva hollantilainen, joka vuosikausia oli elänyt Delawaren aarniometsissä, ja Pekka oli ollut hyvä oppilas vieläpä niinkin hyvä, että hän varsin pian oli voittanut opettajansa taidossa. Vain kaksi vuotta hän oli viettänyt tätä reipasta, mutta vaaroille altista elämää, mutta hän oli jo saavuttanut siirtolan parhaan metsänkävijän ja tiedustelijan nimen ja maineen ja intiaanit, joiden parissa hän oli paljon seurustellut olivat antaneet hänelle nimen "Ukontuli", joka viittasi hänen tavattomaan ampumataitoonsa.
Nyt hän seisoi ja tähysteli yli laajan maiseman, joka avautui hänen eteensä vuoren harjanteelta. Ikäänkuin rehevästi vihannoiva lainehtiva meri siinsi metsä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Aurinko laskeutui länttä kohden ja punasi monin eri vivahduksin tätä vihreää latvamerta. Tummina harjut siinsivät, sillä niitä peittivät männyt ja kuuset, joiden vaaleanvihreät kerkät loistivat kuin joulukynttilät, ja niiden välissä lepäsivät lehtipuita kasvavat notkot, joiden pohjalla kaikki mahdolliset vihreät, punaiset ja keltaiset värivivahdukset olivat keräytyneet yhteen. Laaksossa, kukkulan juurella kimalteli siellä täällä siniseltä vivahtavia läikkiä ja juovia. Se oli joki, joka kiemurteli laakson läpi. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt tässä vihannassa meressä, ei pieninkään savupatsas ilmaissut ihmisten läsnäoloa tässä metsäerämaassa. Kaukana lännessä hohti jotain liikkuvaa valkeaa, jota vasten auringonsäteet taittuivat. Se oli varmaankin vesiputous tai koski. Siihen suuntaan Pekka Drufvankin silmä oli kiintynyt. Samoinkuin useimmat muutkin ihmiset, jotka oleskelevat paljon yksikseen, oli hän ottanut tavakseen puhua ääneensä. Niinpä hän nytkin teki. "Niin, niin, tuo on varmaankin Naurava vesi, jonka läheisyydessä minun oli määrä tavata intiaanit. Sinne on vielä pitkältä, mutta jos vain löydän kanootin, niin ennätän sinne auringonlaskun aikana."