Kuustoista-sataluvun keskivaiheilla oli Ruotsi Kustaa Aadolfin sotien ja hallituksen sekä sittemmin taitavan valtiomiehen, Axel Oxenstjernan johdolla kohonnut suurvallaksi. Mutta maa oli sittenkin köyhä, ja epävarmalta tuntui perustaa koko tulevaisuus vain miekan nojaan. Siksipä kaukonäköiset ruotsalaiset, ensi sijassa Kustaa Aadolf itse ja Axel Oxenstjerna alkoivat kiinnittää huomiotaan siirtolasuunnitelmiin, jotka tähän aikaan Euroopan valtioissa pääsivät yhä enemmän vallalle. Uusi maailma, joka uuden ajan alussa oli keksitty ja joka oli yhä laajentumistaan laajentunut, oli suuressa määrin vahvistanut vanhan maailman kansojen taloudellista hyvinvointia. Espanjan suuret voitot valtameren tuolla puolen viekoittelivat muita valtioita kulkemaan sen vanavedessä, ja varsinkin Englanti, Hollanti ja Ranska olivat kiiruhtaneet hankkiakseen itselleen maita kaukaisessa lännessä.
Kustaa Aadolfkin oli aikonut seurata muiden maiden esimerkkiä. Mutta kuula, joka osui häneen Lützenissä, ehkäisi nämät aikeet samoinkuin monet muutkin. Axel Oxenstjerna pani ne kuitenkin alulle, ja v. 1637 lähetettiin Ruotsista Amerikkaan kahdella laivalla siirtolaisia, joiden piti perustaa ruotsalainen siirtola Delawarejoen rannoille. Retkikunnan johtajana oli eräs hollantilainen, Minuit niminen mies, joka tunsi uudisasutuksen seuduilla tarkalleen, sillä hän oli vv. 1624-1632 toiminut kuvernöörinä hollantilaisessa siirtolassa Hudson- ja Delawarejokien rannoilla Pohjois-Amerikassa. Hän oli kuitenkin riitaantunut maalaistensa kanssa ja liittynyt ruotsalaiseen palvelukseen. Siten hän, joka oli perehtynyt sikäläisiin oloihin paremmin kuin kukaan ruotsalainen, oli erittäin sopiva retkikunnan johtajaksi. Hän se myöskin oli neuvonut Ruotsin hallitusta valitsemaan juuri yllämainitun seudun siirtokunnan asuinpaikaksi.
Vaikean ja seikkailurikkaan matkan jälkeen, jolla varsinkin monet mukaanotetuista kotieläimistä heittivät henkensä, saapui retkikunta Delawarejoen partaille maaliskuussa 1638. Tutkittuansa seutua jonkun aikaa siirtyivät he hiukan kauemmaksi erään Delawareheimoon kuuluvan intiaanipäällikön kanssa ja ostivat heiltä melko laajan alueen maata.
Kauan ei kuitenkaan Minuit toiminut kuvernöörinä Uudessa Ruotsissa, sillä vielä samana vuonna hän hukkui eräällä kauppamatkalla.
Vuonna 1639 lähetettiin siirtolaan uusi retkikunta, jonka johtajana niinikään oli hollantilainen luutnantti Ridder. Vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui Kristina-nimiseen linnoitukseen, jonka Uuden Ruotsin asukkaat olivat rakentaneet. Hän laajensi suuresti siirtokunnan alueita ostamalla lisää maita. Hänet kutsuttiin kuitenkin v. 1642 kotimaahan, ja hänen paikalleen lähetettiin eversti Johan Printz. V. 1643 helmikuussa saapui hänen retkikuntansa onnellisesti perille, ja siirtolaisten joukossa oli tällä kertaa useita suomalaisiakin.
Printz asettui asumaan eräälle Tennakong-nimiselle saarelle, joka sijaitsi Delawarejoessa ja hän perusti tänne uuden linnoituksen, joka sai nimekseen Uusi Göteborg. Itselleen hän rakennutti komean kartanon, Printzinhovin, jota ympäröi kaunis puutarha. Kartanon läheisyyteen kohosi piakkoin suuri uutisasutus. Toinen uutisasutus syntyi ruotsalaisen alueen itäpuolelle, Jokilinnan linnoituksen ympärille> jonka Printz rakennutti suojaksi idästä tulevia vihollisia vastaan.
Siihen aikaan, jona kertomuksemme tapahtumat liikkuvat, omisti koko sen alueen, joka pohjoisessa ulottuu nykyiseen Newyorkiin ja lännessä kulkee loppumattoman kauaksi, suuri intiaanikansa, joka nimitti itse itseään nimellä Lenni-Lenape. Siihen kuului kolme pääheimoa: delawarit, joita nimitettiin myöskin minqualaisiksi, moheganit eli mohikaanit, niinkuin Cooper sata vuotta myöhemmin nimitti heitä, ja nantykokit. Nämät heimot jakautuivat moniin pienempiin heimoihin, ja kullakin oli omat päällikkönsä. Näiltä lenapeilta ja ensi sijassa delawareilta ruotsalaiset ostivat maata ja elivät mitä ystävällisimmässä suhteessa heidän kanssansa.
Rauha ja ystävyys olisi siis vallinnut Delawaren rannoilla, jollei olisi ollut olemassa sitä kirousta, joki kaikkina aikoina on seurannut Pohjois-Amerikan alkuasukkaita, estänyt heidän kehitystään ja osittain ollut syynä heidän häviämiseensäkin, me tarkoitamme eri heimojen välillä vallitsevaa ikuista vihaa, joka ei sallinut sotatapparan milloinkaan levätä.
Siinä suhteessa oli lenni-lenapien asema varsin vaarallinen, sillä heidän kummallakin puolellaan asui hyvin sotaisia kansoja, jotka eivät tahtoneet antaa heidän elää rauhassa. Pohjoisessa, suurten järvien rannoilla ja Kanadan aarniometsissä asuivat irokeesit, joita oli kuusi eri heimoa, ja heidän kanssaan lenni-lenapit joutuivat hyvinkin usein riitaan.
Mutta vieläkin julmemmat olivat heidän läntiset naapurinsa. Siellä asui suuri ja hurja, sodanhaluinen heimo, joita delawarit nimittivät timmahereiksi. Mutta koska "Timmah" delawarekielellä merkitsee sutta, niin yksinkertaisinta on nimittää heitä vain "Susiksi".