Hän alkoi tarkalleen tutkia maaperää tiheikössä. Niin, olihan kuivia lehtiä paikoitellen liikuteltu, mutta voisivathan eläimetkin olla siihen syypää. Ei missään intiaanin mokasiinin jälkeä.
Hetken kuluttua hän jätti etsinnän sikseen ja palasi varsin alakuloisena kanootilleen.
"Joku ampui tuon nuolen aikoen osua minuun", mutisi hän itsekseen, "ja tietysti se oli vihollinen. Mutta tietääkseni ei minulla nykyään ole ainoatakaan vihollista seudun intiaanien joukossa, eikä luullakseni mikään intiaaniheimo ole näinä päivinä kaivanut esille tomahawkia. Siinä tapauksessa ei Lentävä Orava olisi pannut toimeen metsästysretkeä lännen metsiin eikä kutsunut minua mukaan."
Asian laita oli näet sellainen, että Pekka Drufvan hyvä ystävä, delawarepäällikkö Lentävä Orava oli kutsunut hänet metsästysretkelle lännen metsiin. Pekan oli määrä kohdata intiaani-ystävänsä Nauravan veden partaalla ja löytääkseen tien sinne hän oli kiivennyt ylös kukkulalle.
Pekka Drufva toivoi yhä keksivänsä, mistä petollinen nuoli oli alkujaan. Hän tiesi, että intiaanit merkitsivät nuoltensa varret — toiselle puolelle heimon ja toiselle omistajan nimen. Tarkastamalla nuolta hän voisi siis päästä salaisuuden perille.
Hän irroitti sen kanootista ja tarkasteli sitä. Aivan oikein, merkitty se oli. Toisella puolella oli koukeroviiva, aivankuin kiemurtelevan käärmeen kuva, ja toisella puolella omituinen kiemura, varmaankin omistajan puumerkki.
Mutta nuo molemmat merkit olivat hänelle kerrassaan oudot, joskin hän tunsi suuren joukon Lenni-Lenapen heimojen merkkejä. Ei ainoakaan niistä muistuttanut käärmettä.
Toinenkin seikka herätti hänen huomiotaan. Nuolen kärki oli piikivestä hakattu ja kiinnitetty jänteillä ja pihkalla varteen.
Tuollaisia nuolenkärkiä ei hän koskaan ollut nähnyt Lenapien parissa. Heidän sotanuoliensa kärjet olivat aina rautaisia, joita he ostivat valkeaihoisilta — varsinkin ruotsalaiset kaupittelivat niitä intiaaneille — ja heidän metsästysnuolillaan oli luiset tai näkinkuoresta veistetyt kärjet, jolleivät nekin olleet rautaisia.
"Hm!" sanoi Pekka itsekseen, "tämän pähkinän saa ystäväni Orava purrakseen. Mutta ikävä kuitenkin on sellainen metsä, joka sylkäisee nuolia vastaan."