Näin sanoen hän nosti kanootin selkäänsä, kantoi sen jokirantaan ja laski sen vesille. Ladattu pyssy polvilla ja tähystelevä katse kiintyneenä joen vihantaan rantaan kiiti hän nopeasti ja äänettömästi virtaa alas. Joka kerta kun pelästynyt sorsa kahahti kaislikossa tai lintu pyrähti puiden välistä lentoon, odotti hän nuolisadetta. Mutta ei mitään kuulunut. Kaikkialla oli rauhallista. Vaikka soutajan kädet liikuttivatkin rivakasti airoa ja hänen silmänsä tähystelivät tiheikköä, askarteli hänen aivoissaan sittenkin kaiken aikaa kysymys: "Kuka ampui nuolen — eihän se voinut itsestään lehahtaa lentoon!" Ja kumma kyllä: hän ei ollut kuullut tuttua jänteen napsahdusta. No niin, hänen mieleensä muistui nyt, että hän samassa hetkessä oli astunut kuivalle oksalle kun nuolen sulat olivat kosketelleet hänen poskeaan. Oksan narahdus oli estänyt häntä kuulemasta nuolen ääntä.
Aurinko alkoi kosketella puiden latvoja taivaanrannassa. Pekka Drufva ihmetteli, olisikohan vielä pitkältä Nauravan veden luo, jota hän joen tehdessä polvekkeen ei voinut nähdä, mutta kylläkin luuli kuulevansa sen kohinan. Seuraavassa joen käänteessä kanootti solui pieneen järven tapaiseen. Miltei paljaalla niemenkärjellä, aivan kanootin kokan edessä, näkyi kookkaan intiaanin notkea vartalo. Hän seisoi jousensa nojassa, aivan liikkumattomana ja näytti odottavan.
Pekka. Drufva pysähdytti kanoottinsa, sillä voisihan tuo olla vihollinen, tuumi hän. Mutta hän luopui heti tuosta ajatuksesta. Vihollinen ei olisi asettunut niin näkyvälle paikalle. Se olisi ollut aivan intiaanien luonnetta vastaan. Pikemmin se olisi joku Lentävän Oravan miehistä, joka ehkä juuri odotti häntä. Pekka arvasikin oikein, sillä tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että mies oli delawarelainen.
Intiaani oli ruumiinrakennukseltaan erinomaisen kaunis. Hän seisoi siinä ilta-auringon valossa kuin pronssipatsas. Hän oli aivan alaston, lanteilla vain oli vyöhyt, kiiltävä kirves kupeella, nuolikontti selässä ja moniväriset papukaijansulat tukassa. Hänen ruumiinsa ei ollut koristettu maalauksilla, mikä todisti, että hän kävi rauhan asioissa.
Kun Pekka Drufva oli ennättänyt niin lähelle, että hän saattoi keskustella intiaanin kanssa, ojensi tämä käsivartensa — mikä oli intiaanien rauhan- ja tervehdyksen merkki — ja sanoi:
"Lentävä Orava lähettää Mugallan kanssa sen tervehdyksen Ukontulelle, että tältä kalliolta kulkee lyhin tie hänen leiriinsä."
Pekka Drufva oli niinä kahtena vuonna, jona aikana hän oli ollut tekemisissä intiaanien kanssa, oppinut sekä ymmärtämään että jossakin määrin puhumaankin delawarekieltä.
"Kiitos punaiselle veljelleni", vastasi hän. "Kernaasti sallin hänen olla oppaanani leiriin."
Kun Pekka Drufva oli laskenut niemen kärkeen maihin, kysyi intiaani:
"Onko valkea veljeni matkansa varrella metsässä kuullut hirvien huutoa?"