"Delawarien leirissä on valkeaihoinen, jolla on ukontuli kädessään ja jota sen vuoksi nimitetään Ukontuleksi. Kun maquelaiset palaavat kotiin majoihinsa, läntisiin metsiin, niin heidän naisensa laulavat kuolinlauluja, sillä Ukontulen tuliputki on kaatanut useita urhoollisia miehiämme. Siksi me haluamme saada hänet mohikaanin sijaan. Niinpiankuin hän jätetään meidän huostaamme, on kilpikonnien kuuluisaan sukuun kuuluva nuorukainen vapaa. Minä olen puhunut."
Kumea vastenmielisyyden sorina kävi delawarien harvojen rivien läpi. Se asettui kuitenkin heti, sillä heidän päällikkönsä vastasi:
"Ukontuli", sanoi hän. "on tupakoinut Lentävän Oravan teltan edustalla ja siksi hänen persoonansa on pyhä. Lentävä Orava ei ole mikään petturi, joka jättää ystävänsä vihollisen valtaan. Pikemmin maquelaiset saavat ottaa hänen oman henkensä. Mutta katsoen siihen, että vanki kuuluu kilpikonnien kuuluisaan sukuun, tahdon korottaa tarjoukseni seitsemänkymmenenviiden majavannahan hintaan."
Nyt neuvoteltiin jälleen tulen ääressä, mutta ilman muuta tulosta, kuin että Kirjava Kotka uudisti entiset ehtonsa. Tuntikausia jatkettiin täten hitaita neuvotteluita. Päivällisaikaan oli Lentävän Oravan tarjous kohonnut 125 majavannahkaan, se oli todellakin suunnaton hinta vangista. Mutta aivan tuloksettomasti. Silloin turhat neuvottelut päättyivät seuraaviin Kirjavan Kotkan sanoihin:
"Ukontuli jätettäköön heidän käsiinsä. Muuten kidutamme mohikaania kaakinpuussa huomenaamuna, niinpiankuin aurinko on kohonnut itäisen metsän rajan yläpuolelle. Siihen mennessä delawarit tehköön päätöksensä. Olen lausunut viimeisen sanani."
Sitten hän vyötti vyönsä merkiksi, että neuvottelut olivat päättyneet, ja palasi tulen ääreen.
Delawarit olivat kovin alakuloisia, sillä he eivät tienneet enää mitään keinoa, millä pelastaa nuo:: ystävänsä. Pekka Drufvalle sanoi Lentävä Orava toivorikkaana:
"Jollemme ole voittaneet muuta, niin aikaa me ainakin olemme voittaneet. Visertävä Pääskynen on nopsajalkainen, ja delawarien kylässä ei anneta heinän kasvaa jalkojen alla. Ehkäpä saamme apua yön aikana."
Oli kuitenkin helppo nähdä päällikön synkästä muodosta, ettei hän suuresti uskonut omiin sanoihinsa.
Jos Pekka Drufva jo aikaisemmin oli tuuminut, miten hän koettaisi pelastaa nuorukaisen, niin piti hän nyt sitä vieläkin tärkeämpänä. Hän vetäytyi syrjään yksinäiseen kallionkoloon, aivan kosken partaalle ja siellä hän istui mietteihinsä vajonneena.