Äkkiä hänen huolestunut katseensa kirkastui. Hän pisti kätensä hylkeennahkalaukkuunsa, joka uskollisesti oli seurannut häntä Ruotsista saakka, ja otti siitä esille tinaisen metsästyspullon. Hän oli saanut sen isältään, matkustaessaan Göteborgiin.
Käännellen pulloa kädessään kuiskasi hän itsekseen:
"Kyllähän minä panen tähän suurta arvoa, sillä onhan se viimeinen lahja, jonka sain isältäni lähtiessäni kotoa, ja usein ovat kuivat huuleni saaneet siitä virvoittavan juoman pitkillä retkilläni kesähelteessä, mutta se ei saa estää minua uhraamasta sitä, jos sillä voin pelastaa mohikaanin. Mutta minulla täytyy olla hyvä ja luotettava apulainen."
Pekka Drufva nousi paikaltaan ja astui kallion toiselle puolelle. Siellä istui intiaani tuijottaen kohisevaan veteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä tunkeutumaan levottoman veden salaisuuden läpi. Kun Pekka Drufva kosketteli kevyesti hänen olkapäätään, hätkähti hän ja ojensi vartaloaan.
"Sinä kuuntelet kernaasti kosken kohinaa, Mugalla", sanoi nuorukainen.
"Niin, Ukontuli, kun minulla ei ole muuta tehtävää. Olen kuulevinani salaperäisiä ääniä veden kohinassa."
"Mutta", jatkoi Pekka Drufva, "en käsitä, miksi delawarit nimittävät tätä koskea Nauravaksi vedeksi. Minun korvissani sen kohina kuuluu pikemmin karhun äkäiseltä murinalta kuin naurulta."
"Niin, nyt ennenkuin kevättulvan vedet ovat vielä ennättäneet ehtyä, mutta annappas valkoisen veljeni tulla tänne siihen aikaan, jolloin plataanit kantavat hedelmää, ja kun voi hyppiä kiveltä kivelle keskellä koskea. Silloin veden solina kuuluu nuoren tytön naurulta. Naurava vesi on saanut nimensä kesän aikana."
"Kuunteleeko veljeni kernaasti nuoren tytön naurua?"
Intiaanin synkät kasvot kirkastuivat. "Kuuntelen kylläkin kernaasti
Aamukasteen naurua", sanoi hän.