Vähää myöhemmin oli Pekka Drufvalla pitkä salainen keskustelu päällikön kanssa. Mutta tämä oli epäluuloisempi kuin Mugalla, sillä kerta toisensa jälkeen hän pudisti päätään, ikäänkuin hän olisi epäillyt toisen sanoja. Hän ei näyttänyt kuitenkaan vastustavan kokonaan yritystä, vaan lopetti keskustelun seuraavin sanoin:
"Näyttää siltä kuin Manitu suosisi valkoisen veljen yritystä, sillä mustia pilviä kohoaa lännen taivaalle. Yö tulee olemaan hyvinkin pimeä." — — —
* * * * *
Oli ilta. Päällikkö oli ennustanut oikein. Taivas oli mustissa pilvissä, hienoa tihkusadetta tuli maahan ja metsä pimeni vuoden aikaan nähden hirveän pimeäksi. Oli aivankuin syysilta. Kaadetun männyn oksien välissä seisoivat Pekka Drufva ja Mugalla odottaen aikaansa. He olivat täydesti varustautuneet vaaralliselle retkelleen. Ukontuli oli luopunut uskollisesta pyssystään, joka hänestä oli vähemmän sopiva hänen aiettaan varten, ja sen sijaan hänellä oli tomahawk ja puukko vyöllä. Siinä kaikki hänen aseensa. Mugalla oli samalla tavalla varustettu. He odottivat vain, että ilta vieläkin pimenisi, ja että kaikki Sudet kerääntyisivät valtavan nuotiotulen ympärille, jonka sateen samentama leimu loisti tänne saakka.
"On välttämätöntä", sanoi Pekka Drufva, "että pääsemme toiselle rannalle ja työhömme käsiksi, ennenkuin Sudet ennättävät mennä levolle, sillä sen mukaan mitä eilen huomasin, asettivat he yöksi koko vartioketjun kosken puoleiselle rannalle. Sen sijaan on nyt vain kaksi vahtia, jotka piileksivät paaden takana virran toisella puolella ja heidän tehtävänään on hälyyttää, jos me yritämme pyrkiä täältä yli."
"Niin, Mugalla on nähnyt heidät."
"Nämät molemmat vahdit ovat meidän vaarallisimmat esteemme. Jos saamme heidät vain vaikenemaan, niin menen takuuseen lopusta, sillä minä tunnen paikan ja tarkastin eilen kalliolta Susien leiriä. Vahtien täytyy kadota koskeen ennenkuin he ennättävät päästää ainoatakaan ääntä. Se on meidän vaikein tehtävämme."
Yhä pimeämmäksi muuttui molempia miehiä ympäröivä ilma, yhä tiheämmäksi sade. Vihdoin Pekka Drufva antoi lähtömerkin.
Vatsallaan ryömien kuin madot he kulkivat limaista tukkia myöten, jonka alla koski kohisi ja ärjyi. He pääsivät pimeälle rannalle ja ryömivät nelinkontin ääneti ja varovaisesti jyrkkää rantatörmää ylös, eroten toisistaan sen verran, että he samalla kertaa voisivat kumpikin puoleltaan päästä kalliolle, jonka takana molemmat vahdit piileksivät. Että heidän onnistui päästä kalliolle, siitä he saivat kiittää pimeyttä sekä varmaan myöskin sitä seikkaa, että vahdit eivät voineet olettaa, että kukaan olisi siksi tyhmänrohkea, että yrittäisi saaresta kulkea kosken yli. Kuului ähkymistä, ikäänkuin kiivaassa ottelussa, sitten veden loiskinaa kahteen eri toviin, mikä ääni tukehtui kuitenkin kosken kohinaan. Sitten kaikki hiljeni rantatörmällä.
Pekka Drufva ja Mugalla seisoivat läähättäen rannalla. Kaikki oli käynyt onnellisesti. Ei ainoatakaan ääntä tuosta kiivaasta, joskin lyhyestä taistelusta ollut tunkeutunut leiriin, nuotiotulen ääreen, missä Sudet istuivat ryhmittäin ja lämmittelivät itseään koleassa yöilmassa ja sateessa, joka pikemmin oli vain sumua kuin oikeaa sadetta.