Samassa kun hän lausui nuo sanat, näki hän kiiltävän esineen kiitävän kaaressa ilman halki ja putoavan keskelle tulta hänen takanaan, mutta hän ei ennättänyt tuumia, mikä merkillinen kapine se oli, ennenkuin hän tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla ja palavan kekäleen iskevän häntä selkään, samalla kun kauhea paukahdus, ukkosen ääntä mahtavampi, kajahti ilmassa. Hän tunsi sietämättömän kirvelevää kipua päässään. Kosteasta ilmasta huolimatta olivat sulkakruunu sekä vahatut korvakiharat syttyneet ilmiliekkiin. Kivusta ja pelästyksestä parkuen päällikkö kieritteli maassa.
Sanoin on aivan mahdoton selittää sitä kauhua ja pelästystä, joka valtasi koko intiaanileirin tämän yhtä kauhean kuin käsittämättömän räjähdyksen sattuessa. Hehän näkivät omin silmin, miten palavia puita ja risuja lensi nuotiosta ylös ilmaan, aivankuin näkymättömät henget olisivat heitelleet niitä, ja ne kihisivät kuin tulikäärmeet heidän korvissansa. Ja sitten tuo kamala paukahdus, joka sai koko harjun vapisemaan perustuksiaan myöten. Rohkeimmat pakenivat, juoksivat umpimähkään henkensä edestä, ajattelematta minne he pakenivat. Heikommat olivat aivan lamaantuneet, heittäytyivät kasvoilleen ja painoivat nenänsä kosteaan sammaleeseen. Tässä asennossa he odottivat maailman häviötä, jota heidän poppamiehensä olivat ennustaneet.
Kiiltävä esine, jonka päällikkö oli nähnyt lentävän ilmassa, oli Pekka Drufvan tinainen metsästyspullo, jonka hän oli täyttänyt ruudilla. Näreikköön piiloutuneena hän oli taitavasti heittänyt sen keskelle nuotiota. Mikä siitä olisi seurauksena, sitä ei ollut vaikea arvata, mutta ei hän sittenkään ollut uskaltanut toivoa, että se siihen määrin valtavasti vaikuttaisi Susiin. Ainoa vaara, mikä uhkasi häntä, Mugallaa sekä vapautettua Uncasta, heidän palatessaan kalliosaarelle, oli se, että pelosta mielettömät intiaanit juoksisivat heidät kumoon. Kalliosaarella heidät vastaanotettiin äänekkäin riemuhuudoin, joskin delawaritkin, niin tottuneita kuin he olivat kuulemaan kanuunien laukauksia suuren joen rannassa, joutuivat myöskin kauhun valtaan, nähdessään kamalan ilotulituksen Susien leirissä.
Seuraavana aamuna ei ainoatakaan Sutta ollut enää Nauravan veden lähettyvillä. Kun hajaantunut joukko varhain aamulla oli ennättänyt hiukan kerääntyä yhteen, läksivät he Majavantappajan johtamina kaukaisiin kyliinsä. Heiltä oli kadonnut taisteluhalu ja he pakenivat peloissaan siltä kirotulta paikalta, jossa hirveä kauhu oli vallannut heidän mielensä.
Vähää myöhemmin läksivät myös delawarit liikkeelle ja kulkivat itään kyliään kohti. He olivat kadottaneet halunsa alkuperäisesti suunnittelemansa metsästysretkeen, eikä Ukontulella sitä paitsi ollut enää ruutiakaan ruutisarvessaan. Ja illoin metsästys oli kadottanut osan viehätystään. Matkalla he tapasivat kaksi tiedustelijaa, jotka olivat lähetetyt länteen. Pensaikon takaa he olivat nähneet Susien kulkevan ohitse. — Sudet olivat näyttäneet hirveän noloilta, kertoivat he, ja heidän päällikkönsä oli kurjassa tilassa. Hänen tukkansa oli kärventynyt aivan juuriaan myöten ja hän oli täynnä palohaavoja.
Vähää myöhemmin he kohtasivat suuren joukon delawareja, jotka Visertävän Pääskysen kehotuksesta olivat kiiruhtaneet veljiensä apuun. He olivat saapuneet liian myöhään ottaakseen taisteluun osaa, mutta palasivat riemumielin kyliin, kun he olivat kuulleet Susien nolosta paosta.
Pysyväksi muistoksi tästä merkillisestä retkestä antoivat intiaanit
Pekka Drufvalle uuden nimen: Ukkosen Veli.
KAHDEKSAS LUKU.
Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta.
Oli lämmin kesäpäivä. Avonaisella, viiniköynnösten varjostamalla kuistilla yksinkertaisen ja vaatimattoman paalurakennuksen edustalla, istui keski-ikäinen pappi polttaen pitkää piippuaan, sillä välin kuin hänen katseensa mielihyvällä kulkivat hänen edessään leviävän ruotsalaisen uutisasutuksen yli Amerikassa. Vasemmalla puolella kohosivat Uuden Göteborgin linnoituksen vallit, niiden takana häämöittivät useitten talojen katot ja vieläkin kauempana kimmelsi Delaware-joen aava pinta muistuttaen pikemmin järveä kuin jokea. Linnoituksen eteläpuolella oli tuuhea puisto, jonka vihannuuden keskeltä pilkisti esiin suippo katto sekä suuremman rakennuksen rajapiirteet. Se oli Printzinhovi, suurin Uuden Göteborgin rakennuksista ja kuvernöörin asunto. Oikealle kiemurteli mutkikas tie maissipeltojen, tupakkaistutusten, pienten somien puutarhapalstojen sekä metsien lomitse. Niin pitkälle kuin tätä tietä saattoi nähdä, reunusti sitä siellä täällä yksinkertaiset paalutalot, samantapaiset kuin sekin, jonka viiniköynnösten koristamalla kuistilla arvoisa pappi nautti lepohetkestään.