Tiedustelulle lähetetyt mohikaanit palasivat varsin myöhään ja — ikävä kyllä — tyhjin käsin. He olivat helposti löytäneet paenneen jäljet, mutta hän oli hyvä juoksija ja muutenkin hän oli jo ennättänyt liian pitkälle. Sitten yllätti pimeys metsässä, ja oli aivan mahdotonta seurata häntä sen pitemmälle.
Uncas ei epäillyt lainkaan, etteivät hänen miehensä olleet tehneet parastaan, mutta sittenkin hän oli hyvin tyytymätön heidän retkensä tulokseen. Pekka Drufva herätettiin ja pidettiin neuvottelu.
"Irokeesi uhuttaa niskaamme maanmiehiään. Epäilen, että Kovapää on lähitienoilla, ja ehkäpä hänen seurassaan on suurikin joukko. Meidän tiedustelijamme eivät ole tunkeutuneet näin pitkälle pohjoiseen, siksi en tiedä sitä varmuudella", sanoi Uncas.
"Mutta onhan meitä nyt kuusi miestä ja meillä on kolme hyvää pyssyä", mutisi Pekka Drufva.
"Ja sitten meillä on se, mitä Gert kantaa selässään."
"Mitä sinä tarkoitat, päällikkö?"
"Eikö Gertin rummussa asu voimakkaita henkiä, jotka voivat tuhota vihollisemme?"
Pekka Drufva ei voinut olla nauramatta. Ei edes Uncas, joka kuitenkin oli älykkäin kaikista intiaaneista, joita hän tähän saakka oli tavannut, voinut irtaantua siitä taikauskosta, jonka hän oli imenyt itseensä äidinmaidossa. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva hetki korjata tätä hänen erehdystään, vaan hän jätti sen toistaiseksi ja sanoi nyt vain:
"Niin, niin, kunpa meillä vain olisi edullinen asema, missä selkäpuoli olisi vapaana ja varma suoja edessä, niin voivat irokeesit tulla vaikka suurellakin joukolla."
"Sellaisen minä kyllä tiedän — Mustan vuoren. Se sijaitsee noin neljän tunnin matkan päässä täältä", selitti Uncas, lisäten: "Ja siellä me olemme lähempänä minun kansaani, jotka voivat ehkä tulla meitä auttamaan. Vuoressa on luolakin, johon hätätilassa voimme vetäytyä."