"Hyvä, lähdemme siis matkaan aamun ensi sarastuksessa", päätti Pekka
Drufva.

Muutamia minuutteja myöhemmin nukkui koko leiri, mutta Uncas valvoi.

* * * * *

Hyvin varhain oltiin seuraavana päivänä jalkeilla ja lähdettiin matkaan. Yö oli ollut levollinen eikä mikään näyttänyt ennustavan irokeesien hyökkäystä. Mutta sekä Pekka Drufva että Uncas tunsivat sittenkin siksi hyvin intiaanien sotatavat, etteivät he olleet levollisia. Matkaa ei suunnattukaan suoraan kotia kohti, vaan Mustalle vuorelle, joka sijaitsi hiukan idempänä, ilmansuunnassa, joka näytti herättävän vankien parissa hämmästystä.

"Minne sinä kuljetat minua, Pekka Drufva", kysyi Peter Irgens äkäisesti. "Minä luulin, että aioit pistää minut johonkin teidän kirotuista vankiloistanne, mutta tehän kuljette suoraan merenrantaan."

"Mitäs sitten! Hollantilaisena sinun ei pitäisi pelätä suolaista vettä", vastasi Pekka Drufva rupeamatta sen pitempiin selityksiin.

He eivät olleet kulkeneet pitkälle, ennenkuin he huomasivat, että vangit yrittivät hidastuttaa marssia. Milloin oli mikäkin este tiellä. Pahin oli Peter Irgens. Lopulta hän alkoi ontua ja sanoi ähkyen ja valittaen, että hänen jalkansa oli kipeä eikä hän päässyt sen pitemmälle.

Mutta kun häntä uhattiin pyssyllä, sanoi hän jo voivansa paljoa paremmin ja hetken kuluttua hän ei ontunut enää.

Pekka Drufva kuiskasi Uncasin korvaan:

"Vangit odottavat aivan varmaan apua pohjoisesta, siksi he kaikella tavalla koettavat viivyttää matkaamme."