Uncas lähetti molemmat mohikaaninsa takaisin vakoilemaan. He jatkoivat kuitenkin matkaa keskeytymättä, ja mohikaani väitti, ettei voinut enää olla pitkä matka siihen lujaan paikkaan, josta hän oli puhunut. Metsässä oli aivan hiljaista ja äänetöntä; linnut visersivät aamulaulujaan puissa; jokunen metsäkauris pakeni pelästyksissään hiljaisten matkamiesten tieltä ja villit kalkkunat kököttivät tiheikössä.
Äkkiä syntyi levottomuutta pienessä parvessa. Mohikaanit palasivat takaisin ja kertoivat, että päällikkö Kovapää ajoi heitä takaa 50 jopa 60 irokeesia seurassaan ja hetken kuluttua he olisivat jo nuolenkantaman päässä.
Nyt hyvät neuvot olivat kalliita, sillä vaarallista olisi ollut ryhtyä taisteluun niin suurta ylivoimaa vastaan metsäisellä lakeudella. Irokeesit voisivat helposti piirittää pienen joukon, josta kolmasosa vielä lisäksi oli vankeja, ja he tietysti eivät toivoneet mitään sen hartaammin kuin avustaa vihollista. Uncas viittasi eteenpäin, missä tumma, varsin korkea vuori kohosi metsän yli.
"Tuossa on musta vuori", sanoi hän, "ja sen kalliopaasien takana me voimme taistella. Mutta ennättääksemme sinne ennenkuin irokeesit tavoittavat meidät, täytyy meidän ottaa vangit hengiltä, sillä he ovat meille liiaksi vastuksena."
"Ei", sanoi Pekka Drufva, "tappaa heitä ei meidän pidä, sillä valkean miehen omatunto ei salli vuodattaa avuttoman vihollisen verta, mutta päästetään heidät aseettomina irti."
Nuori mohikaani katseli ihmeissään ystäväänsä, mutta vastaansanomatta hän alistui hänen tahtoonsa. Vangit päästettiin irti ja he käyttivätkin heti hyväkseen vapauttaan. Peter Irgens, joka juuri äsken oli valittanut huonoja jalkojaan, kiiti nyt matkoihinsa sellaisella vauhdilla, jota ei olisi voinut odottaa siksi vanhalta mieheltä.
Nyt piti ennättää Mustalle vuorelle. Onneksi ei matka ollut pitkä ja ilman ainoankaan nuolen häiriötä he pääsivät sen juurelle.
Musta vuori oli oikeastaan yksinäinen kallio, joka kohosi keskellä metsäistä alankoa. Se oli miltei paljas ja suurimmalta osaltaan basalttikiveä. Siitä johtui sen tumma väri, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Mutta sen juurta ympäröivät suuret, sinne tänne heitellyt kivilohkareet, joiden tieltä metsä oli väistynyt, niin että varsin laaja, avoin kenttä oli muodostunut niiden eteen. Näiden kivilohkareiden takaa etsivät nyt pakenevat ystävämme suojaa ja löysivät varsin hyvänkin turvapaikan, sillä kivien taakse piiloutuneina heillä oli melkein pystysuora sileä kallioseinä takanaan ja edessään kappale tasankoa, jonka yli heidän pyssynsä ja jousensa ei helpolla päästäisi vihollista.
Aivan viime hetkessä he olivat ennättäneet tähän turvapaikkaan, sillä tuskin he olivat piiloutuneet kiven taakse, kun nuolisade iski niitä vasten, kuitenkaan saamatta muuta vahinkoa aikaan, kuin että nuolien kärjet taittuivat. Vaikea heidän kuitenkin oli laukaista ainoatakaan laukausta, sillä irokeesit käsittivät liiankin hyvin, miten vaarallista heidän olisi näyttäytyä aukealla paikalla ja pysyttelivät sen vuoksi suojelevan metsän siimeksessä.
Lopulta he huomasivat kuitenkin, miten hyödytöntä heidän oli ampua turhaan nuoliaan, ja kaikki hiljeni. Silloin tällöin vain ilmestyi yksityinen ruskea intiaanivartalo metsänreunaan, mutta se oli vaarallista peliä, sillä heti tuliliekki välähti kallionhalkeamasta esille, paukahdus kuului ja kuolemanhuuto; vastasi siihen haavoittuneen intiaanin huulilta. Samanlaisilla laukauksilla eivät irokeesit voineet vastata, sillä ainoa valkea mies heidän parissaan, hollantilainen, oli kadottanut pyssynsä.