Nyt kesti tunnin aikaa aselepoa, jona aikana "luola-asukkaat" eivät nähneet jälkeäkään irokeeseista. Heillä oli yllin kyllin aikaa punnita asemaansa.
"Tunnetko sinä lähemmin tätä luolaa", kysyi Pekka Drufva Uncasilta.
"Tunnen kyllä", vastasi hän, "olen kerran oleskellut täällä puolen vuorokautta."
"Oletko varma siitä, ettei siinä ole toista ulospääsyä?"
"Olen siitä aivan varma. Tämä käytävä tekee vähäisen mutkan vuoren alle itään päin ja päättyy kiviseinään. Käytävän keskikohdasta eroaa toinen lyhyempi, mutta paljoa leveämpi käytävä, joka ei ole yhtä pimeä kuin tämä, sillä katossa on halkeama, jonka kautta valoa tunkeutuu sisään. Siellä on myöskin lähde."
"Mutta ehkä irokeesit voivat suurentaa tuota halkeamaa, niin että he aivan äkkiä ryntäävät reiästä päällemme", sanoi Pekka Drufva.
"Se on mahdotonta. Tuo halkeama on niin kapea, että korkeintaan käsivarsi mahtuu siitä sisään, ja seinät ovat sileätä kalliota, jonka läpi ei kukaan voi tunkeutua. Ihminen ei voi päästä vuoren sisääni muuta tietä kuin tätä käytävää pitkin, jossa me nyt olemme."
Pekka Drufva oli tyytyväinen näihin tietoihin ja käytävässä vallitsi jälleen hiljaisuus, sillä jokainen vaipui omiin mietteihinsä. Hetken kuluttua sanoi Mack:
"Minäpä luulen, että irokeesit ovat lähteneet pois", huomattuaan etteivät kuitenkaan voi saada meitä valtaansa. "Tekisipä mieleni ryömiä ulos ja ottaa asiasta selkoa."
"Ei, älä tee sitä", varotti Pekka Drufva. "Sinä et tiedä, miten itsepäisiä ja viekkaita intiaanit ovat, kun he yrittävät voittaa vihollisensa. Jollei mikään vaara uhkaa heitä toisaalta, niin jäävät he viikkokausiksi tänne näännyttääksensä meidät nälkään, ja siinä onkin suurin vaara. Jollemme saa apua mohikaanikylistä lähipäivinä, niin — — —"