Rumpali ja karhu.
Palatkaamme luolassa olevien miesten luo.
Luonnollisesti satimeen joutuneet miehet koettivat kaikkein ensiksi vierittää kallionlohkaretta luolan suulta, eivätkä he siinä yrityksessä voimiaan säästäneetkään. Mutta he eivät saaneet sitä liikahtamaan. Mahdollisesti, vaikka varmaa se ei suinkaan ollut, yritys olisi onnistunut heiltä paremmin, jos kaikki kuusi olisivat yhtä aikaa voineet ponnistella voimiaan, mutta se ei käynyt päinsä, sillä aukko oli siksi kapea, että korkeintaan kolme mahtui siihen. Suuta ei ollut myöskään helppo suurentaa, silli seinät olivat kiveä, ja miehiltä puuttui kivityöhön tarvittavia aseita. Nyt vuorotellen kolme ja kolme ponnisteli voimainsa takaa, mutta lohkare ei liikahtanut. Pian he väsyivätkin tähän yritykseen ja heidän mielensä masentui kokonaan.
Vihdoin Uncas keksi keinon, johonka ainakin hän ja hänen mohikaaninsa uskoivat.
"Rummun voima avaa meille tien", sanoi hän.
Pekka Drufva ei hennonut riistää punaisilta ystäviltään tätä taikauskoista lohdutusta, sillä ennen kaikkea oli miesten rohkeutta pidettävä yllä, jos pelastus oli mahdollinen.
"Ehkä kyllä", sanoi hän. "Mutta lähdetäänpä siihen osaan luolaa, jossa halkeama on katossa! Näen hiukan valoa pilkistävän esiin pimeästä."
Niin, he läksivät sinne. Tämä syrjäkäytävä oli aivan lyhyt, mutta sen sijaan varsin leveä, muistuttaen pitkullaista huonetta. Ja katossa oli muutaman tuuman levyinen halkeama, jonka kautta hämärä valo tunkeutui sisään. Pekka Drufva huomasi kuitenkin heti, ettei tuosta raosta ollut mitään apua. Se kulki aivan sileän ja paksun kiviseinän halki. Mutta ehkäpä tämän raon kautta ääni saattoi kuulua ulos, jos mohikaanit tulisivat päällikköään etsimään. Ja sehän olisi suuri etu. Sitä paitsi oli hän kiitollinen siitä vähäisestäkin valosta, joka sen kautta pääsi tunkeutumaan luolaan.
Kun miehet olivat virkistyksekseen juoneet vettä lähteestä — sekin oli verraton kaitselmuksen lahja heidän nykyisessä pulassaan — ehdotti Pekka Drufva, että tutkittaisiin laukkujen sisällystä, jotta tiedettäisiin, minkä verran ruokavaroja oli olemassa. Tulos oli sangen masentava. Mackilla ei ollut mitään ja toisilla hyvin vähän, korkeintaan sen verran, että ne säästäväisesti käytettyinä riittäisivät pariksi päiväksi. Nyt pantiin jako toimeen, niin että kukin sai yhtä paljon. Kyynelsilmin Pekka Drufva huomasi, miten Uncas yritti salaa pistää parhaat palaset valkean ystävänsä laukkuun, ja hän päätti, että jos he koskaan pääsisivät hengissä tästä luolasta, niin hän ei koskaan unohtaisi tätä "villin" jalomielisyyden todistetta.
Vähää myöhemmin seisoi Pekka Drufva nojautuneena kallioseinään ja vajonneena ajatuksiinsa, juuri sillä kohtaa, missä kamari laajeni kapeasta käytävästä. Äkkiä hän hätkähti, sillä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Uncas, ja sanaakaan sanomatta hän viittasi pimeään käytävään, jossa he eivät vielä olleet käyneet, nimittäin pitkän käytävän viimeiseen päähän. Pekka Drufvan katse seurasi viitattuun suuntaan, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Syvällä pimeydessä hän näki kaksi vihreänkeltaista, liekehtivää silmää, jotka näyttivät hitaasti lähestyvän.