Kernaimmin katselijan silmä viivähti kuitenkin ympäröivässä puutarhassa ja puistossa, jotka olivat aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin hoidetut. Edellinen ei tosin ollut kuin parin vuoden vanha, mutta tässä hedelmällisessä maassa, edullisessa ilmanalassa ja hyvässä hoidossa oli se jo ennättänyt tulla varsin reheväksi. Puistoksi oli siistitty rakennusta ympäröivä metsä, jossa kasvoi mitä erilaisimpia ja kauniimpia kasveja ja puita. Siellä oli muun muassa oikeita jättiläispuita, jommoisia ruotsalaiset uutisasukkaat eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä oli varjoa ja vilpoisuutta kuumina kesäpäivinä ja täällä kuvernööri Printz kernaasti vietti lomahetkensä. Vaikka hän olikin karski sotilas, oli hän samalla suuri luonnon ystävä.
Eräänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä noin viikko sen jälkeen kuin uutisasukas Mack oli onnellisesti palannut omaistensa luo, näemme kuvernöörin kävelevän edestakaisin puiston varjoisilla käytävillä. Yliluutnantti Johan Printz oli näihin aikoihin viidenkymmenkolmen-vuotias mies, kookas ja suora kuin honka. Vaikka hänen elämänsä olikin ollut hyvin vaiherikas, ei hän näyttänyt juuri neljääkymmentä vuotta vanhemmalta. Vaaleassa tukassa yhtä vähän kuin vaaleassa parrassakaan, joka oli leikattu Kustaa Aadolfin malliin, ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta. Sen sijaan seikkailurikas elämä ja monet huolet varsinkin viime vuosien kuluessa Uudessa Ruotsissa olivat uurtaneet syviä juovia hänen otsaansa ja antaneet hänen kauniille kasvoilleen karskin ilmeen, jota niillä luultavasti ei ollut aikaisemmin ollut.
Niin, kyllä hänen elämänsä olikin ollut seikkailuista rikkaampi kuin useimpien muiden, vieläpä näinä sotaisina aikoina.
Nuori Johan Björnsson, jonka isä, Baro Johannis oli pappina Bottnarydissä, Ruotsissa, kävi Skaran kimnaasia ja opiskeli sen jälkeen jumaluusoppia Rostockissa ja Greifswaldissa. Vuonna 1619 täytyi hänen kuitenkin taloudellisista syistä palata kotiinsa, jossa hänet nimitettiin isänsä apulaiseksi. Mutta seuraavana vuonna sattui Kustaa Aadolf matkan varrella Bottnarydin pappilaan ja vietti siellä yötä. Silloin Johan Björnsson sai tilaisuuden valittaa kuninkaalle, että hänen varattomuuden vuoksi oli ollut pakko keskeyttää jumaluusopilliset opintonsa. Oli yleisesti tunnettua, että Kustaa Aadolf kernaasti ja usein auttoi nuoria ja eteenpäinpyrkiviä ylioppilaita orjantappuraisella uralla. Niinpä kävi tässäkin tapauksessa. Hän antoi Johan Björnssonille matka-apurahan, niin että hän saattoi palata Saksaan ja jatkaa siellä opintojaan Leipzigissä, Wittenbergissä ja Jenassa.
Tähän aikaan kävivät kolmekymmenvuoden sodan aallot yli Saksanmaan, ja yksityisten ihmisten turvallisuus oli hyvin epävarma, varsinkin maaseudulla, missä eri armeijojen joukko-osastoja tuhka tiheään kierteli. Varomattomasti kyllä oli Johan Björnsson yhdessä useitten muiden ylioppilaiden kanssa lähtenyt eräänä kesänä jalkamatkalle Schwabeniin. Täällä heidän päällensä karkasi äkkiä sotajoukko. Ankaran tappelun jälkeen, jossa useita ylioppilaita kaatui, joutuivat toiset vangiksi ja kuljetettiin Meinurgenin linnoitukseen. Heidän parissaan oli Johan Björnssonkin. Päästäkseen vapaaksi vankeudesta ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin ottaa värvi ja seurata eversti Schavaltschin mukana Italiaan. Mutta taisteltuaan jonkun aikaa Toskanan herttuata vastaan tuli Schavaltschin armeija voitetuksi. Nyt Johan Björnsson oli puilla paljailla, vieraassa maassa. Ensin hän oli aikonut pyrkiä jälleen johonkin Saksan yliopistoon, mutta pian hän huomasi, että niin varattomana kuin hän oli, oli se kerrassaan mahdotonta. Niinpä hänen täytyi jälleen pukea ylleen sotamiehen takki ja ottaa värvi arkkiherttua Leopoldin johtamassa armeijassa. Mutta sielläkään hän ei viihtynyt, vaan karkasi jonkun ajan kuluttua. Ja nyt hän läksi hyvin vaaralliselle ja seikkailurikkaalle vaellukselle pohjoiseen päin. Voitettuaan monet vaarat ja seikkailut hän vihdoin pääsi Nürnbergiin. Mutta sieltä hänen oli mahdoton päästä pitemmälle. Jotta hän ei nääntyisi nälkää otti hän kolmannen kerran värvin ja pääsi nyt kersantiksi herttua Fredrik Altenburgin jalkaväenrykmenttiin. Kun herttua jonkun ajan kuluttua julisti itsensä neutraaliksi ja erosi rykmentistään, joutui Johan Björnsson vänrikkinä kreivi Mansfeldin armeijaan, joka läksi Brabantiin taistelemaan espanjalaisia vastaan. Monen kiivaan taistelun jälkeen voitti espanjalainen kenraali de Cordova Mansfeldin armeijan ja se hajaantui kokonaan. Vänrikkimme pääsi kuitenkin hengissä pakoon ja matkusti Hampuriin. Nyt hän olisi voinut palata kotimaahansa ja saada pastoraatti Smålannissa tai jossakin muualla, mutta hän oli päässyt sotilasuran makuun. Sen sijaan että hän olisi matkustanut kotiin yhtyi hän luutnanttina tanskalaisen eversti Rantzaun rykmenttiin, joka juuri niihin aikoihin lähetettiin apujoukkona Ranskaan. Siellä hän oleskeli puolitoista vuotta ottaen osaa ranskalaisen armeijan moniin taisteluihin. Mutta vuonna 1625 hän palasi Tukholmaan, jossa hän kävi kunniatervehdyksellä Kustaa Aadolfin luona kertoen vaihtelevista seikkailuistaan ja pyytäen upseerinpaikkaa ruotsalaisessa armeijassa.
Kuningas ei suuttunut papillisen holhokkinsa elämänuran vaihdokseen, vaan nimitti hänet luutnantiksi, lahjoitti hänelle kaksi hyvää hevosta omasta tallistaan ja antoi hänelle rahoja täydellistä varustusta varten. Puolan sodassa hän korotettiin kapteeni-luutnantiksi Tottin rykmenttiin ja paria vuotta myöhemmin Pohjanmaan rykmentin ratsumestariksi. Saksan sodassa, jossa hän useita kertoja kunnostautui, hänet ylennettiin majuuriksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen liittyi hän sotamarski Banérin armeijaan, joutui Hallessa keisarillisten vangiksi, mutta lunastettiin vapaaksi ja nimitettiin sen jälkeen everstiluutnantiksi sekä korotettiin aatelismieheksi vuonna 1640, jolloin hän otti itselleen nimen Printz. Seuraavana vuonna hänet vangittiin Halberstadtissa ja sotaoikeus tuomitsi hänet virkansa menettäneeksi siksi, että hän linnoituksen komentajana Chemnitzissä oli antautunut. Mutta saavuttuaan Tukholmaan ja selitettyään asianomaisille, että linnoitus ei ollut kyllin vahva ja että kaupungin porvarit olivat kieltäytyneet ottamasta osaa puolustukseen, peruutti kuningatar Kristiina tämän tuomion. Luultavasti tämä ikävä selkkaus oli kuitenkin syynä siihen, ettei hän palannut armeijaan, vaan otti vastaan kuvernöörintoimen Uuden Ruotsin siirtomaassa Amerikassa.
Jo oleskellessaan Braunsweigissä oli nuori vänrikki nainut saksalaisen tytön, Lydeche von Bochenin, sikäläisen ruhtinaallisen salaneuvoksen tyttären. Heillä oli neljä tytärtä, Charlotta, Magda, Lydia ja Greta. Mutta kun everstiluutnantti Printz palasi Tukholmaan puhdistaakseen itseään ikävästä tuomiosta Halbenstadtissa, oli hän jo pari vuotta ollut leskenä. Vähää ennen matkaansa Uuteen Ruotsiin hän meni uusiin naimisiin, tälläkin kertaa saksalaisen, rouva Maria von Zinnestaun kanssa, joka niin ikään oli leski.
Printzin neljästä tyttärestä jäi vanhin Ruotsiin, jossa hän meni naimisiin. Kolme muuta seurasi mukana pitkällä matkalla valtameren poikki. Heistä oli Magda vähää ennen mennyt naimisiin luutnantti Johan Papegojan, Kristiinan linnoituksen päällikön kanssa Uudessa Ruotsissa.
Vaikka ilma oli kaunis ja luonto niin viehättävä, oli kuvernööri kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella kävellessään edestakaisin kauniissa puistossa. Se ilmeni selvästi ryppyyn vetäytyneistä kulmakarvoista, karskista ulkomuodosta ja siitä voimakkaasta tavasta, millä hän joka askeleella iski hopeahelaisen keppinsä maahan. Ja syytä hänellä olikin yllin kyllin huonoon tuuleensa. Samana päivänä hän oli vastaanottanut hollantilaiselta kuvernööriltä Fort Nassausta uhkaavan vastalauseen sen johdosta, että ruotsalaiset rakensivat Korsholman linnoitusta Schylkilljoen suuhun, aivan lähelle hollantilaisten äskenmainittua linnoitusta, mikä teko kuvernöörin mielestä oli vääryys Hollantia kohtaan. Tätä vastalausetta Printz nyt ajatteli.
"Nuo mielistelevät hollantilaiset", mutisi hän itsekseen. "Alussa he olivat kylläkin mairesuisia, sillä he pelkäsivät olevansa liian heikot noustakseen ruotsalaisia vastaan. Mutta nyt heidän kelloonsa on tullut uusi ääni sen jälkeen kuin he saivat lisävoimia ja aseita kotimaastaan. Ja nyt heidän hävyttömyytensä menee siksi pitkälle, että he tahtovat kieltää meitä rakentamasta linnoitusta alueelle, jonka me olemme rehellisesti ostaneet intiaaneilta. Eivätkä he kateudessaan voi sitäkään sulattaa, että intiaanit tekevät kernaammin kauppaa meidän kanssamme kuin heidän — minkä vuoksi — niin, siitä yksinkertaisesta syystä, että me kohtelemme heitä rehellisesti ja inhimillisesti, jota vastoin hollantilaiset pettävät ja kiskovat, milloin heillä vain on siihen tilaisuutta. — No, Jumalan kiitos, Korsholman linnoitus on nyt jo niin valmis, että sitä voidaan puolustaa, ja sitä paitsi ei suomalaisten kanssa, jotka asuvat niillä seuduin, käy leikitteleminen, jos joku astuu heidän varpailleen. Vaikka he ovatkin saaneet vahvistusta, niin olisi viisainta, jos nuo herrat Fort Nassaussa eivät ryhtyisi liian äkillisiin toimiin. Tuollaiseen protestiin pitäisi oikeastaan vastata luodeilla ja ruudilla. Ja jollei armollinen hallituksemme Ruotsissa kohtelisi niin kitsaasti meitä täällä Uudessa Ruotsissa, niin hollantilaisten kaakotus päättyisi hyvinkin lyhyeen Delawarejoen rannoilla. Mutta kotona Ruotsissa tahdotaan vain imeä paljon rahaa ja tupakkaa täältä, mutta tukea he eivät tahdo kasvavaa siirtomaata niinkuin heidän pitäisi. Jos olisin aavistanut, että nuo hyvät herrat Tukholmassa voisivat tuolla tavalla pettää sanansa ja lupauksensa, niin olisi itse hirtehinen saanut ruveta kuvernööriksi Uuteen Ruotsiin enkä minä. — No, no, voimakkaampien keinojen puutteessa pelaan minä hollantilaisille valtin, joka varmaankin harmittaa Fort Nassaun herroja. Minäpä perustan kauppa-aseman Schylkilljoen yläjuoksun varrelle, — niin, se on kaikkein sopivin vastaus tuohon protestiin. Saa nähdä miten kaupan sitten käy Fort Nassaussa."