Samassa pieni pehmeä käsi pistihe kuvernöörin kainaloon ja kirkas tytön ääni kysyi:
"Mitä sinä, isäkulta täällä murahtelet yksinäsi?"
Kuvernöörin karskit kasvot kirkastuivat nopeasti ja hän sanoi lempeästi:
"Oi; sinäkö se olet, Gretchen! Mikä on hätänä, koska sinä hiivit hiljaa kuin haamu vanhan isäsi luo? Muutenhan sinulla on tapana viserrellä kuin lintu, kun olet päässyt metsään."
Hän otti tytön kauniin pään käsiensä väliin ja suuteli häntä hellästi otsalle.
Kuusitoista-vuotias neiti Greta Printz oli hyvin soma ja miellyttävä tyttö. Äiti oli ollut kaunotar, sanottiin, ja hänen nuorin tyttärensä ei mitenkään tuottanut hänelle siinä suhteessa häpeää. Hän oli tumma ja pieni kasvultaan, varsinkin kookkaan isän rinnalla. Tukka oli kastajanruskea, silmät ruskeat ja hänen kasvoillaan karehteli iloinen ja elämänhaluinen ilme, melkeinpä jotakin veitikkamaista, joka saattoi surullisimmankin hyvälle tuulelle. Eipä kukaan koko perheessä samassa määrin kuin Greta voinut tasoittaa poimuja kuvernöörin otsalta, kun tämä oli pahalla tuulella.
"Isä kulta, tule heti sisään", sanoi tyttö käskevällä äänellä.
"Kuka niin on käskenyt?"
"Minä."
"Ja mistä syystä sinä olet niin ankara, pikku Greta?"