"Katsos, luutnantti Schute on tullut tänne ja hänellä on jotakin hyvin tärkeää asiaa sinulle."
"Jotain on kai hullusti Uudessa Jokilinnassa, arvaan minä. Niin on aina laita, kun arvoisa alipäällikköni tulee äkkiarvaamatta tänne. No, saadaanpa nähdä!"
"Niin, saadaan nähdä. Mutta muista se, isä, jos Schute on tehnyt jonkun tyhmyyden, niin et saa olla ankara hänelle, sillä hän on kelpo ja hyvä mies ja hänellä on niin herttainen pikku rouva — sitä mieltä olen sekä minä että äitikulta."
Nauraen kuvernööri lupasi sen, ja niinpä isä ja tytär läksivät käsikädessä päärakennukseen.
Muutamia minuutteja myöhemmin istui kuvernööri korkeaselkäisessä tuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä, ja hänen edessään seisoi luutnantti Jesper Schute. Jälkimäinen, miellyttävä sotilas, näytti todellakin varsin alakuloiselta, niinkuin Greta oli huomauttanut.
"No, mitä uutta Uudesta Jokilinnasta", kysyi kuvernööri.
"Huonoja uutisia, herra kuvernööri", vastasi kysytelty.
"Minä aavistin sen. Eiväthän vain hollantilaiset lie valloittaneet linnoitusta?"
"Eipä niinkään, muuten en seisoisi elävänä tässä. Niin pahasti eivät asiat ole. Mutta hollantilainen Peter Irgens on karannut vankilasta."
"Tuhat tulimmaista", ärjyi kuvernööri ja iski niin kovasti nyrkkinsä pöytään, että kirjoitusneuvot hypähtivät ilmaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, mitä hän oli luvannut pikku Gretalle, ja hän lisäsi lempeämmällä äänellä: