Koko retkikunnan päällikkö, herra Klaus Styvertsen, oli synnyltään hollantilainen, mutta kauan sitten hän oli ruotsalaistunut. Jo Minuitin aikana oli hän kauppa-apulaisena liittynyt Uuden Ruotsin palvelukseen. Kun Johan Printz oli tullut kuvernööriksi, oli Styvertsen niin sanottu siirtomaan kauppaministeri. Kaupanteko intiaanien ja uutisasukkaiden välillä oli oikeastaan siirtomaahallituksen päätehtävä. Vanhalla sotamiehellä, sellaisella kuin Printzillä, ei kuitenkaan ollut kokemusta sellaisissa asioissa, eivätkä ne edes huvittaneet häntä. Koko kauppaa koskeva osasto oli siis pääasiallisesti Styvertsenin käsissä, ja hän hoiti sitä sekä järkevästi että huolellisesti. Hänen runsaat kokemuksensa ja kykynsä tulla toimeen intiaanien kanssa, olivat hänelle suureksi hyödyksi. Siirtomaan kukoistus, joka olisi ollut vieläkin suurempi, jos yhteys kotimaan kanssa olisi ollut taajempi ja tavaroitten lähetys runsaampi, oli suurimmaksi osaksi laskettava hänen ansiokseen. Häntä olikin yritetty viekotella maanmiestensä puolelle Fort Nassauhin, mutta Styvertsen oli aina pysynyt ruotsalaisille uskollisena. Siihen vaikutti ehkä osaltaan se seikka, että hän oli ruotsalaisen kanssa naimisissa. Intiaanien keskuudessa häntä nimitettiin 'Hyvien Tavaroiden Isäksi', varsin imarteleva nimi kauppiaalle.
Knut Liljehöök oli retkikunnan sotilaallinen päällikkö, mutta hän oli silti Styvertsenin käskynalainen. Iältään hän oli melkein yhtä vanha kuin Pekka Drufva, s.o. 21-vuotias. Syynä siihen, että tämä nuori aatelismies oli hautaantunut Amerikan erämaihin, oli ensiksikin se, että hänellä oli palava seikkailuhalu, ja toiseksi hän oli ollut aivan kykenemätön hoitamaan omia raha-asioitaan ollessaan upseerinkokelaana Tukholmassa. Vanhempien mielestä Uudessa Ruotsissa piti olla vähemmän kiusausta antaa taalarien vieriä kuin pääkaupungissa, ja siksi hänet lähetettiin sinne. Ja hän viihtyi erinomaisesti uudessa toimessaan. Suurimpana tekijänä oli erinomainen metsästystilaisuus, sillä hän oli innokas metsämies, mutta olipa hänen viihtymiseensä vielä toinenkin syy. Julkinen salaisuus siirtokunnassa oli se, että Knut Liljehöök ja Lydia Printz olivat rakastuneet toisiinsa. Äitipuoli suosi tätä rakkaudenliittoa, mutta kuvernööri ei sitä tehnyt, sillä hän pelkäsi varmaankin, ettei nuorukainen ollut vielä kylliksi vakaantunut esiintyäkseen kosijana.
Molemmat tiedustelijat, Pekka Drufva ja Mugalla ovat meille ennestään tuttuja. Mutta heidän seurassaan oli vanha, varsin vähän huomiota herättävä mies, joka ulkomuodoltaan ei näyttänyt lainkaan tiedustelijalta eikä metsänkulkijalta, jollemme ota huomioon hänen ilmassa ja tuulessa ahavoituneita kasvojaan. Ulkomuoto ei kuitenkaan usein petä. Mies oli Nick Truve, synnyltään myös hollantilainen, mutta niinkuin Styvertsenkin, oli hän jo vuosia sitten muuttunut ruotsalaiseksi. Kun ruotsalaiset ensin saapuivat Delawarejoen rantamille, oli vain kaksi valkoista miestä pystyttänyt asuntonsa joen eteläiselle rannalle, nimittäin eräs englantilainen ja hollantilainen. Viimeksimainittu oli Nick Truve. Englantilainen katosi jonkun ajan kuluttua, mutta Nick Truve palveli ruotsalaisia metsästäjänä, tiedustelijana ja tulkkina ja hän jatkoi yhä tätä tointaan, vaikka hän oli jo 65 vuoden vanha. Nick Truve juuri oli ollut Pekka Drufvan opettaja metsässä. Ja jos oppilas nyt muutamissa suhteissa, niinkuin ampumataidossa ja terävyydessä voitti opettajansa, niin oli tällä silti niin suuri kokemus ja paikallistuntemus, että nuorukaisella oli vielä paljon opittavaa häneltä. Hän oli lyhytkasvuinen ja hiukan kokoonlyyhistynyt mies, ulkomuodoltaan vain nahkaa ja luuta. Mutta huolimatta 65 ikävuodestaan oli hän kestävämpi kuin useimmat muut ja hyvin voimakas. Pitkä elämä erämaassa oli tehnyt hänet sitkeäksi kuin visakoivun, mutta myös yhtä ryhmyiseksi. Kaikista valkoihoisista Uudessa Ruotsissa oli Nick Truve ainoa, joka oli nainut intiaanitytön. Ja niinkuin on tapa intiaanien kesken, sai "skvaw" hoitaa viljelyksiä ja tupakkamaita tuvan ympärillä, ja hän itse samoili metsiä. Intiaanit nimittivät häntä "Jäljettömäksi", sillä hän osasi peittää erinomaisesti jälkensä.
Matka Uudesta Göteborgista Schylkilljoen suuhun on varsin pitkä, raskasta oli soutaa vasten virtaa. Mutta koska tuuli kääntyi suotuisemmalle puolelle, niin voitiin soutajien avuksi ja matkan lyhennykseksi nostaa purje. Siten saavuttiin jo seuraavana päivänä ennen auringonlaskua Korsholman linnoituksen laiturille, missä retkikuntaa oli vastassa luutnantti Kare, valpas, urhoollinen ja itsepäinen suomalainen, jonka kuvernööri oli nimittänyt uuden linnoituksen päälliköksi, missä hän muuten olikin vain maanmiestensä keskuudessa. Sillä melkein kaikki uutisasukkaat Schylkilljoen suussa olivat suomalaisia, useat heistä kotoisin Värmlannin metsistä, joista heidät oli tuomittu maanpakoon rikoksista uusia metsälakeja vastaan.
Samana iltana läksivät kaikki kolme tiedustelijaa kulkemaan jokea ylös, toisten retkikunnan jäsenten majoittuessa Korsholmaan.
Juuri sillä kohtaa, missä. Schylkilljoki laskee Delawareen, oli päärynän muotoinen saari, jonka leveämpi puoli antoi Delawarejoen puolelle, jota vastoin sen kapeamman puolen Schylkilljoki halkaisi kahtia. Sen leveämmällä puolella oli korkea tasainen penger, ja siinä sijaitsi uusi linnoitus. Kapeammalla puolella, joka oli paljoa matalampi, melkein rämettä, oli raivattu uutismaita, joista piti tulla linnoituksen puutarhoja. Linnoitus oli neliskulmainen rakenne, jonka neljässä nurkassa oli vahvat tornit; ympärillä kulki vallit ja niiden ulkopuolella suuremmaksi vahvistukseksi vielä oli rakennettu korkeat hirsiaitaukset. Kussakin torninsa oli kolme kanuunaa, siis yhteensä kaksitoista kappaletta; kokonaisuutena linnoitus oli vahva puolustuspaikka miten voimakasta hyökkäävää vihollista vastaa hyvänsä. Sen ajan sotataidon mukaan sitä voitiin pitää voittamattomana, jollei sotalaivoja saapunut paikalle.
Tämä osa linnoitusta oli retkikunnan saapuessa sinne valmis. Puolivalmiita olivat sen sijaan ne rakennukset, joissa miehistön oli määrä asua ja varastoja piti säilytettämän. Nämät rakennukset, jotka olivat sijoitetut sileälle aukiolle vallien taakse, eivät vielä olleet edes katon alla. Kuitenkin yksi niistä oli jo siksi valmis, että siinä saattoi hädin tuskin asua. Täällä luutnantti Karelia oli asuntonsa, ja sinne myös molemmat kaupparetkikunnan päälliköt sijoitettiin. Muut saivat tulla toimeen miten parhaiten saattoivat puolivalmiissa taloissa, mikä ei ollutkaan vaikeaa kauniissa kesäilmassa.
Seuraavana päivänä, retkikunnan saavuttua paikalle, sattui tapahtuma, joka teki hollantilaisten ja ruotsalaisten välit niillä seuduin vielä entistään kireämmiksi. Kuvernööri Printz oli vastauksena hollantilaisten protestiin antanut luutnantti Karelle sen käskyn, ettei tästä lähin hollantilaisia veneitä saisi päästää Schylkilljoelle. Mutta kysymyksessä olevana päivänä saapui varsin suuri vene, jossa oli puolen tusinaa hollantilaisia ja muutamia intiaaneja. Ilman muuta se suuntasi kulkunsa Schylkilljoen oikeaan haaraan, aikeissa sivuuttaa linnoitus. Vallilla oleva vahti huusi heille kieltäen heitä jatkamasta matkaa, mutta tähän kieltoon vastattiin vain naurun räjähdyksellä ja veneen perään nostettiin Hollannin lippu. Silloin pyssymies ampui, niin että kuula osui veteen aivan veneen kokan edessä ja kutsui vahtimiehistön paikalle.
Ei nytkään vene tahtonut pysähtyä, mutta kun korpraali, joka johti vahtimiehistöä, annettuaan vielä uuden varotuksen, komensi "laskekaa maihin", tottelivat he vihdoin. Nyt oli luutnantti Karekin kutsuttu paikalle, ja hänen ja veneen päällikön välillä sukeusi seuraava keskustelu:
"Mitä tyhmää pilaa tämä on? Onko vahti tullut hulluksi, koska hän koettaa estää meitä soutamasta eteenpäin ja uhkaa ampua meitä, jollemme käänny takaisin", kysyi jälkimäinen kiivaalla äänellä.