"Ei, ei", vakuutti Styvertsen, "mitään sellaista ei meidän tätä nykyä tarvitse pelätä. Miten käynee kerran tulevaisuudessa, se on toinen kysymys ja se riippuu pääasiallisesti siitä, ketkä meistä, ruotsalaisetko vai hollantilaiset, saavat voimakkaampaa ja runsaampaa kannatusta kotimaasta. Tällä hetkellä vanhat maanmieheni ovat liian heikkoja ryhtyäkseen avoimeen sotaan ruotsalaisten kanssa. Toista on julkinen sodanjulistus, toista yllyttää intiaaniheimoja sotaan ja sen jälkeen salassa kerätä kastanjat tulesta."
"Mutta", väitti luutnantti vastaan, "Fort Nassaussa on enemmän sotamiehiä kuin meillä on missään linnoituksessamme."
"Totta kyllä, mutta jos laskemme kaikki garnisoonimme yhteen, niin on meillä melkein kaksi vertaa enemmän kuin heillä. Sitä paitsi sodan menestys ei riipu pääasiallisesti sotamiehistä, sillä niiden tärkein tehtävä on puolustaa linnoitusta, vaan siirtokunnan asukkaista, jotka sellaisessa tapauksessa muodostavat sotajoukon. Mutta sotilaita meillä on paljon enemmän kuin hollantilaisilla, jos keräämme kokoon kaikki uutisasukkaamme."
Kun luutnantti oli myöntänyt toisen olevan oikeassa, päätettiin, että kaupparetkikunta lähtisi matkaan aamun sarastaessa Nick Truven esittämälle markkinapaikalle välittämättä sotaisesta mielialasta maqualaisten parissa ja vieläkin vähemmän hollantilaisten uhkaavasta käytöksestä.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti.
Markkinapaikka oli intiaanien tapaan merkitty valkoisin paaluin sillä kohdalla, missä Schylkilljoki muodostaa puoliympyrän kauniin niityn ympärille; niityn itäisenä rajana oli varsin laakea kukkula, jonka rinteillä kasvoi rehevää pensaikkoa, mutta sen ylin harja oli tasainen ja metsätön. Paalujen ympäröimällä paikalla olivat tavarat asetetut osittain maahan, osittain mukaan tuoduille laudoille, jotka olivat lasketut pukkien varaan, osittain myöskin, niinkuin hienommat kankaat, helmet ja muut koristeet suurempaan, keskelle niittyä pystytettyyn telttaan. Kaupparetkikunta oli samana päivänä saapunut paikalle, ja tavarat oli juuri saatu järjestykseen. Mutta suuria intiaanijoukkoja tunkeili jo valkeitten paalujen sisäpuolella ja he osoittivat suurta ostamishalua sotahuhuista huolimatta. Kaikki nämät intiaanit kuuluivat suureen Lena-Lenapekansan eri heimoihin, mutta suurin osa oli kuitenkin minqualaisia. Ja metsissä markkinapaikan ympärillä oli runsaasti nuotioita, joiden ääressä intiaanit odottivat vuoroaan päästäkseen valkoisten paalujen sisäpuolelle, sillä tungoksen ja epäjärjestyksen välttämiseksi ei sallittu kuin määräjoukon tulla kerrallaan paikalle. Matkalla Korsholmasta markkinapaikalle eivät viholliset olleet vähimmälläkään tavalla häirinneet retkikuntaa, mutta Susia sotavarustuksissaan oli silloin tällöin näkynyt läntisellä rannalla, näyttäen toteen, että tiedustelijat olivat olleet oikeassa väittäessään, että nämät intiaanit varustautuivat sotaan. Sen johdosta oli ryhdytty joihinkin varokeinoihin. Niinpä markkinapaikan edustalla olevaa jokirantaa vartioitsi vahtimiehistö, johon kuului sekä valkoisia että delawareja. Ja paitsi valkoisia paaluja ympäröivää vahtia, jossa toimessa oli ruotsalaisia sotamiehiä, oli sotilasvahti myöskin jo mainitulla kukkulalla, mistä he pyssyineen saattoivat hallita koko markkinapaikkaa sekä suurinta osaa jokirannasta.
Intiaanien kanssa kauppaa käydessä ei tietystikään mikään raha tullut kysymykseen, vaan tavaroita vaihdettiin keskenään. Intiaanien vaihtotavarana oli pääasiallisesti majavan-, karhun-, oravan y.m. metsäneläinten nahat sekä tupakka. Tämän halutun tavaran viljelys oli ikivanha, koska tupakkaa välttämättömästi tarvittiin intiaanien neuvotteluissa, mutta huomattuaan miten haluttua tavaraa se oli valkoisten kauppiaitten parissa, alkoivat monet intiaanit, varsinkin uutisasutusten läheisyydessä, viljellä sitä suuremmassa määrässä käyttääkseen sitä vaihtotavarana. Intiaanien tupakka oli kuitenkin hiukan halvempihintaista kuin uutisasukkaiden, sillä intiaaninaiset, jotka enimmäkseen hoitivat tätä viljelystä, eivät osanneet oikein taitavasti käsitellä satoa.
Ruotsalaisten vaihtotavarana olivat aseet — paitsi kiväärit ja ruuti, jotka olivat kiellettyjä — yksinkertaisemmat talouskalut, viltit, erilaiset kankaat, lasihelmet ja muut koristeet.
Sen hyvän sovun nojalla, joka aina vallitsi ruotsalaisten ja Lenni-Lenapikansan välillä, kävi kauppa melkein aina riidatta. Mutta hidasta se oli intiaanien monien tapojen vuoksi. Kun intiaani tarjosi jotakin vaihdettavaksi, täytyi hänen aina kukkaskielellä kehua tavaransa hyvyyttä sekä omaa, tai päällikkönsä ja heimonsa erinomaisuutta. Ilman tuollaista puhetta ei kaupanteosta voinut tulla mitään ja se kysyi aikaa, varsinkin jos tulkin tuli olla välittäjänä.