Kun vihollinen hyökkäsi toistamiseen, lennättivät he joukostaan oikean nuolipilven, joista suurin osa kuitenkin takertui suojukseen kiinni. Monet osuivat kuitenkin maaliinsakin, niin että useat puolustajista haavoittuivat. Mutta kun tämä hyökkäys, jossa pari pyssyäkin paukahti — ne olivat varmaankin Irgensin ja hänen poikansa — ei tehnyt toivottua vaikutusta, alkoivat Sudet taistella mies miestä vastaan. He raastoivat puita ja risuja suojuksesta ja saivat siten paljon vahinkoa aikaan. Nyt taisteltiin mies miestä vastaan. Keihäät, kirveet ja puukot; tekivät veristä tuhoaan kummallakin puolen ja puolustajien tila näytti jo arveluttavalta. Kuitenkin heidän onnistui torjua tämäkin hyökkäys, ja taaskin vallitsi hetken aikaa petollinen rauha.
Nick Truve astui Styvertsenin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kolmannella hyökkäyksellä he voittavat meidät, sillä pyssyistämme ei ole paljon hyötyä, kun on näin pimeä ja viholliset ja ystävät ovat aivan toisissaan kiinni. Minun käsitykseni mukaan on yksi ainoa pelastumisen keino. Se on, että menemme veneisiin ja soudamme pois ennen seuraavaa hyökkäystä."
"Ja jätämme Lentävän Oravan ja hänen miehensä vihollisen valtaan, sillä he eivät mahdu veneisiini He ovat rehellisesti taistelleet puolestamme — heittäisimmekö heidät vaaralle alttiiksi? Ei, siihen en koskaan suostu", vastasi Styvertsen.
Pekka Drufva, joka seisoi vieressä, oli kuullut keskustelun ja sanoi nyt:
"Minä tiedän toisen keinon. Antaa heidän hyökätä! Jumalan avulla minä saan heidät pakenemaan."
Ei ollut aikaa ottaa lähemmin selkoa, mitä Pekka Drufva tarkoitti, sillä samassa huomattiin, että Sudet valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.
Samassa kun Susien sotahuuto kajahti, kiipesi Pekka Drufva suojuksen korkeimmalle kohdalle. Toisessa kädessään hänellä oli ennenmainittu pieni puurasia ja toisessa palanen hehkuvaa taulaa.
Ja nyt tapahtui jotain, joka hämmästytti sekä vihollisia että ystäviä ja josta pitkän aikaa myöhemmin juteltiin nuotiotulten ääressä Amerikan erämaissa. Hänen käsistään sinkosi sähätteleviä tulikäärmeitä, jotka putoilivat maahan intiaanien päälle, sylkien ja poristen ja levittäen salaperäistä valoa pimeään kesäyöhön sekä silloin tällöin heittäen kipinäryöpyn ylös ilmaan. Vuoroin ne kohosivat korkealle ylös, vuoroin laskeutuivat alas, milloin miltei kuoliaaksi pelästyneitten intiaanien jalkoihin, milloin heidän käsilleen, tai hiuksiinsa. Ja toinen säihkyvä käärme seurasi toistaan kaikkiin ilmansuuntiin sammuakseen lopulta kovalla paukahduksella.
Pahempaa pakokauhua voi tuskin ajatellakaan kuin sitä, joka nyt syntyi intiaanien keskuudessa. Heidän sotahuutonsa tarttui heiltä kurkkuun; he hyppivät, juoksivat, heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät ikäänkuin he kaikki olisivat olleet täysin mielettömiä. Ja kun viimeinen sähikäinen oli sammunut, oli niin hiljaista ikäänkuin vihollinen olisi tullut poispuhalletuksi maan päältä.