"Ketä, lapseni?"
"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi…"
"Etkö tiedä hänen nimeänsä?"
"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!"
"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni…"
Omituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan vähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli nimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle mieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.
"Niin", jatkoi Agnes, "sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa eteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut hänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi."
"Kummallista", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, "ja tämänkö miehen sinä tulit tuntemaan hiittenkirkossa…?"
"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen silmänsä … kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden, jonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan samallaisen kuin vanhain satujen ritarit…"
Tuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin kuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä, aivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli aikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin perin tärkeä osansa.