"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?" kuului lempeä ja suloinen ääni kysyvän.
"Silmät, nuo silmät, äiti…"
"Mitkä silmät, lapseni?"
"Omat silmäsi, rakas äiti … minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä oli eräs toinen, että siinä oli…"
"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla minun silmieni näköiset…?"
"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle, sinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan äidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi silmäsi … niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat minut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on aivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen yhdennäköisiksi… Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!"
Ja hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin, joka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat kynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.
"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten keskessä … muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa, missä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni ja se vanha Vesteråsin munkki, — hän, joka niin tarkalleen tietää, missä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa — olivat vilkkaassa keskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä Hiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia — Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi — puoleen vuoteen näe päivää. Erittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran kummallista hiittenkirkkoa…"
"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan, josta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet ihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit heti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme ja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa oltuasi."
"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin … ja jollei häntä olisi ollut…"