Saatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka oli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän helpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein pahasta onnettomuudesta.
Huone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja pienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine laseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut flanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja vaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso seinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä, nurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti kirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin kohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli pelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä ympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli jo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli haaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan saattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän vaan oleskeli.
Tämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen takana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen nurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän oven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen oli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.
Ikkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten sitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska rukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi vaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen matto.
Agnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen eteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada sanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille puolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät hänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen ja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin loisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin kuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan sanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli Jumalan äidille otollinen.
Mitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle turvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin taivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva ihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei itse tiennyt.
Ovi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään, hiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan jokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari kertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan erityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle huonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet kokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.
Hänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen kuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään tahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.
Heti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa hiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle päin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven säppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti takaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.
Toinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne pysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen oli seisonut. Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä rukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja kauhistuksen huudahdus.