"Arvasin siis oikein", virkkoi Engelbrekt, "mutta ei kummankaan näistä ole onnistunut sukkeluudessa voittaa Hermaniani."
"Ei kummankaan!"
"Ja mistä kaiken tämän tiedätte?"
"Yksi ratsumiehiäni, muuan luotettava ja uskollinen nuorukainen, seisoi muun rahvaan joukossa juuri silloin kuin saimme nähdä tuon hoikan kirjurin. Minä käskin hänen kulkea tämän jälkiä ja hän sen tekikin. Onni oli hänelle suotuisa. Juuri kirjurin hävitessä erääseen tuolla harjulla olevista taloista, yhtyi hän toiseen kauppamieheen, joka myöskin on Lybekistä kotoisin ja joka on hänen sukujaan. Tämä oli saapunut tänne eilen ja pannut tavaransa näytteille. Ainoastaan keskiviikkona ja lauantainahan täällä Maunu Eerikinpojan oikeutuskirjan mukaan saa myödä sellaista rihkamatavaraa…? Tämä pyysi nuorukaisen tulemaan kauppapuotiinsa."
"Ja vouti…?"
"Sattui niin hyvin, että vouti oli tuon toisen lybekkiläisen puodissa, johon oli vaan seinä väliä. Kauppias, joka jo edeltäpäin tiesi, mikä mahtava mies hänellä oli naapurina, viittasi nuorukaisen olemaan hiljaa ja siten tämä sai kuulla kirjurin voudin mieliksi kertovan, mitä oli kuullut ja nähnyt."
"Mutta entä Lydert?"
"Hänkin saapui vähän sen jälkeen ja vakuutti kirjurin tiedot oikeiksi. Sekä reippaan nuorukaisenne käsky rengille, että teidän talonpojalle tekemänne kysymykset ja tämän vastaukset mainittiin todistamassa ilmoituksia ajasta, milloin teidän oli määrä lähteä matkalle."
"Ainoastaan näiden kahdenko hän näki tahi kuuli lähestyvän voutia?"
"Eipä!"