Engelbrektin otsa vetäytyi rypyille ja hän painoi kätensä silmilleen, mutta hetkisen perästä näytti hän kokonaan rauhoittuneen ja tuo äsken silmillä ollut käsi ilmaisi liikkeellään pikemmin mielipahaa siitä, että hän oli voinut hituistakaan epäillä sitä henkilöä, jota hän oli sanonut Johannekseksi.
"Nyt on siis tie avoin ja vapaa teille, Engelbrekt, huomiseen keskipäivään saakka", sanoi kreivi rohkaisten, "ja nyt sanon teille sydämelliset jäähyväiset… Kai matkustatte Tukholman kautta?"
"Niinpä arvelen!"
"Vähän aikaa takaperin ostin siellä talon läheltä linnaa … jos tahdotte käyttää sitä majatalonanne, niin olkaa kuin kotonanne, niin kauvan kuin viivytte Tukholmassa!"
"Kiitos, kiitos, Hannu kreivi", puuttui Engelbrekt puheeseen ja puristi hartaasti kreivin kättä, "mutta Tukholmassa menen majailemaan vanhan ystäväni Henrikki Kalusepän luokse. Jumala teitä siunatkoon, Hannu kreivi, kaikesta hyvänsuonnistanne. Te olette ainoa saksalainen, jonka olen kuullut suovan ruotsalaiselle hyvää."
Kreivi hymyili ja sanoi tarttuen Engelbrektiä käteen:
"Jumala teitä suojelkoon, jalo mies, tärkeällä matkallanne ja avatkoon
Hän kuninkaan korvat ja sydämen sanoillenne. Olisinpa halunnut, että
Eerikki kuningas olisi ollut täällä tänään…!"
Sitten kreivi läksi ja Engelbrekt jäi yksinään huoneeseen. Hän kulki muutamia kertoja edes takaisin. Sisällä alkoi hämärtää; päivä pääsi hädin tuskin sisälle pienistä ikkunanruuduista, jotka yksinään tiesivät rikkautta tässä huoneessa. Sillä ylimalkaan käytettiin tähän aikaan ikkunoissa sarvea tahi nahkaa lasin sijasta. Ainoastaan linnoissa ja varakkaissa herrastaloissa nähtiin sellaista ylellisyyttä kuin lasiruutuja. Ulkopuolelta kuului myrskyn henkäyksiä pitkin Östanfors-jokea.
Hetken kuluttua tuli Herman.
"Oletko nähnyt pateria?" kysyi Engelbrekt ja taukosi äkkiä astumasta.