"Ei mitään!"
"Ei mitään … minä en sinua ymmärrä!"
"Äsken kulkiessani tämänpuolista joenvartta voudintalon ohitse tuli vastaani iso joukko ratsumiehiä, ainakin viisikymmentä miestä. Astuin syrjään antaakseni heille tietä. Ei se ollut mikään suurempi eikä pienempi herra kuin vouti itse ja hän ajoi voudintalon kartanolle…"
"Mutta ei kai pateri ollut heidän seurassansa?"
"Ei, mutta kohtasin hänet heti sen jälkeen. Tervehdykseeni ei hän vastannut mitään, ja kun kysyin, voudintaloonko hän oli menossa, nyökäytti hän vaan päätänsä. Sanoin silloin voudin ratsastaneen edellä ja menneen voudintalon kartanolle, mutta hän ei silloinkaan sanonut mitään, nyökäytti vaan päätänsä."
Engelbrekt näytti ahmien kuuntelevan jokaista nuorukaisen sanaa, ja sitten hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa näyttivät olevan kiihkeässä toiminnassa ja painavan hänen mieltänsä, sillä otsalle laskeutui syviä kureita ja vasen käsi painalsi kiivaasti miekankahvaa. Tällä välin avautui eräs sivuovi, josta hänen vaimonsa tuli huoneeseen. Hänen kasvoillaan näkyi kyyneleiden jälkiä ja helposti saattoi huomata hänen kokevan näyttää reippaalta ja rohkealta lähestyessään miestänsä.
"Hetki lähenee", sanoi hän ja laski kätensä Engelbrektin kädelle, jota tämä nojasi pöytään, "tuletko tänne vielä veljeskokouksesta, vai lähdetkö sieltä matkalle?"
"Niin minä aioin", vastasi Engelbrekt säpsähtäen ja tarttui vaimonsa käteen, "aioin tulla tänne takaisin, mutta nyt en sitä tee, me lähdemme kokouksesta järvelle… Onko Ulvi lähtenyt?"
"On, hän on mennyt!"
Engelbrekt näytti tuskin tajuavan vastausta. Hän seisoi siinä pidellen vaimonsa kättä omassaan, mutta toisella kädellään hän kerran toisensa perään siveli partaansa.