Mistä ajasta Ornäsin päärakennuksen ikä on laskettava, sitä ei kuitenkaan aivan varmasti voi päättää. Kuitenkin voi erehdystä tekemättä otaksua, ett'eivät ne hirret, jotka vielä ovat näissä seinissä, Engelbrektin päivinä olleet kannallaan, niin kuin sanotaan, jos kohta ei tahdokkaan otaksua oikeaksi vuotta 1397, joka vuosiluku on piirretty muutamaan niistä.
Tähän aikaan, eli keväällä 1433, omisti Hannu Djäkn Ornäsin vaskisulattoineen ja alustatiloineen. Hänen sanotaan, vaikka väärin, olleen ulkomaalaista sukua, joka Albrekt kuninkaan aikana oli tullut Ruotsiin. Hänen sukunsa on näet Suomesta peräsin, jossa se oli sekä rikas että arvossapidetty. Kaksi veljestä tätä sukua asui näihin aikoihin tässä seudussa, mainittu Ornäsin Hannu ja Grängshammarin Greger, Tunan pitäjässä.
Ornäsin Hannu omisti myöskin (nykyisessä) Säterin pitäjässä olevan
Jönsin-sulaton ja häntä sanottiin tavallisesti Jönsin-sulaton Hannuksi.
Hän oli voimakas ja synnyinmaatansa rakastava mies tämä Jönsin-sulaton Hannu, ja jos emme ole tavanneetkaan häntä missään edellisessä tilaisuudessa, jolloin on ollut kysymyksessä kaiken sen pahan korjaaminen, millä ulkomaalaiset voudit maata kiusasivat, niin syynä siihen on ollut se, ett'ei hän ole ollut kotonansa, vaan matkalla Tivedenin seuduille, jossa hänellä oli ystäviä ja josta hän oli aikeissa ostaa maata.
Eerikinjuhla-päivänä myöhään iltasella hän ratsasti kartanonsa, Ornäsin, portista sisään. Hänellä oli vieras mies mukanansa. Molemmat olivat harvasanaisia, ja kun heidän tullessaan tupaan Hannun vaimo tervehtien meni miestänsä ja vierasta vastaan, niin hän selvästi huomasi, ett'ei kaikki ollut, niin kuin olla olisi pitänyt. Molemmat miehet katsoivat synkästi, melkein tuimasti eteensä ja Hannu tuskin vastasi vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen. Ylimalkaan ei siihen aikaan pidetty ulkonaista käytöstä niin tarkalla, asiain sisäistä puolta katsottiin enemmän. Jos sydän oli hyvä, niin sai kaikki muu olla miten taisi. Mutta jos sydän oli paha, niin silloin eivät mitkään korupuheet, eivät mitkään hienot ja sulavat eljet eli, kuten sanomme, sovinnaiset tavat voineet sitä miestä tai naista, jonka povessa se sykki, tehdä mieleiseksi tai siedetyksi. Siitä johtui jonkunlainen ulkonainen tylyys ja suoruus, sekä arkisin että pyhäisin, mutta sen alla piili säveyttä ja voimaa ja uskollisuutta. Varmaankaan ei haittaisi aikakauttamme, jos sillä olisi vähän enemmän tuota samaa sydämen säveyttä, jota muinoin nähtiin niin runsaasti.
Kohta miesten tultua huoneeseen tuli vaaleakiharainen poika juoksujalassa sisälle; hän saattoi olla noin 10 vuoden vaiheilla. Ankaran isännän kasvot kirkastuivat, kun hän näki pojan, joka reippaasti juoksi häntä vastaan. Hän laski kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja sanoi:
"Jumala sinua siunatkoon poika; osaatko jo leivon lennosta ampua?"
"Ei siihen enää pitkää aikaa ole, sen minä lupaan", vastasi poika.
"Joudu sitten, Stig, Ruotsi tarvitsee jänteväkätisiä ja tarkkasilmäisiä miehiä!"
Vieras, joka oli tullut Hannun seurassa, otti poikaa leuvan alta ja katsoi häntä kauvan sanaakaan sanomatta. Pikku Stig katsoi rohkeasti vierasta silmiin.