"Ainoako poika tämä on?" kysyi vieras.
"Ainoa elossa oleva", vastasi isäntä.
"Ja sinä näytät minusta siltä", jatkoi vieras puoleksi pilalla puoleksi todella pojalle, "että uskallat käydä kiistaisille aikasi kanssa…"
"Sen tahdonkin tehdä", vastasi poika, "niin totta kuin nimeni on Stig
Hannunpoika."
"Pidä sanasi, poika", tarttui isä puheeseen, "ne ajat eivät ole kaukana, jolloin saa mitellä miekkoja. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, minua haluttaisi jo tänä yönä alottaa…"
"Sanoitpa sanan, Hannu, minä olen valmis, milloin vaan tahdot. Häpeäksi käy miehille rääkkäyttää itseänsä kuin järjettömiä luontokappaleita. Minusta kuitenkin näyttää olevan aikaa vielä huomenna varhain ja tarvinnet kai aikaa palvelijoittesikin valmistamiseen."
"Niin oikein, huomenna varhain lähdemme… Täällä täytyy tarmokkaasti toimia, ja jos voutia tanssiminen haluttaa, niin kyllä me hänelle semmoisen sävelen soitamme, ett'ei hän meitä ole hevillä unhottava."
Ornäsin isäntä hieraisi käsiänsä vastakkain ja astuskeli levottomasti edes takaisin huoneessa.
Tällä välin aukeni ovi ja vieras nuorukainen astui sisälle. Hannu pysähtyi kävelystään nuorukaisen eteen ja katsoi häneen tuimasti.
"Teidän luvallanne, Jumalan rauhaa", sanoi nuorukainen ja pyyhkäsi pyöreän hattunsa päästään.