"Kuka olet, mies, ja millä asialla?" tiuskasi Hannu hänelle.
"Tulin tänne iltapäivällä Vartiovuorelta", vastasi renki. "Olen ratsastanut edeltäpäin tuoden hevosia Engelbrekt Engelbrektinpojalle ja hänen aseenkantajalleen Herman Bermanille."
"Hyvä, hoida niitä hyvästi eläkä säästä apetta, renki! Löytynee kai vielä kappa, parikin kauroja ystäväni Engelbrektin hevosille. Pidä huolta itsestäsikin! — Minnekkä on isäntäsi menossa?"
"Kaukaa lienet kotiisi saapunut", vastasi renki, "kun et tiedä, mitä jo joka mies seuduillamme vähin tietää, että Engelbrekt aikoo matkustaa kuninkaihin kantamaan voutia vastaan."
"Kuninkaihin!" huudahtivat molemmat miehet yhdestä suusta.
"Se päätös tehtiin tänään aamupäivällä", selitti renki, "mutta koska vouti tahtoo virittää ansoja hänen tiellensä, niin sen tähden…"
"Jumalan kirous sille hetkelle, jona vouti uskaltaa satuttaa kätensä siihen kunnon mieheen. Niin totta kuin nimeni on Hannu Djäkn ja kuin tahdon vaakunaani kunnialla kantaa, niin totta ei se konna ole kuuleva kukon kiekumista kauvempaa kuin Engelbrektkään. Mutta kerro kaikki mitä tästä tiedät. Minä tulen pitkältä matkalta ja olen jo kotvan ollut kotoa poissa. Käy istumaan, nuorukainen … vaimo, kaada tuopillinen olutta miehelle!"
Ja miehet kävivät istumaan ja nuorukainen alkoi kertoa, mitä viime tapahtumista tiesi: niistä viidestä miehestä, jotka vouti oli savustanut hengiltä, niistä verisistä kiskomisista, joiden kautta vouti oli ryöstänyt rahvaalta kaikki mitä sillä vähänkin arvokasta oli, sekä siitä, miten talonpojat tämän johdosta olivat siellä täällä pitäjissään pitäneet kokouksia ja päättäneet valita itselleen johtajan. Myöskin selitti hän juurtajaksain aamupäiväisen kokouksen päätöksen ja mainitsi mitä Engelbrekt oli sanonut, ja että koossaolleet miehet olivat sen hyväksyneet.
Sisälläolijat kuuntelivat tarkasti rengin puhetta, mutta nuo molemmat miehet näyttivät vaan töin tuskin saattavan hillitä sitä myrskyä, joka yhä yltyen näkyi riehuvan heidän kulmakarvojensa alla. Rengin lakattua puhumasta jatkui äänettömyys huoneessa, niin kuin hetkisen kestävä, tukehuttava tyven tapaa käydä rajuilman puhkeamisen edellä. Mutta paljon väkeä oli sinä iltana liikkeessä teillä ja poluilla. Juuri kun Ornäsin isäntä aikoi avata suunsa, kuului rajuja askelia eteisestä ja kohdastansa sen jälkeen temmattiin ovi auki, mutta niin rajusti, kuin tulijan henki olisi ollut kysymyksessä.
Tulija oli pitkä harteekas dominikaanimunkki. Hänen terävät silmänsä saivat pian sisälläolijat katsotuiksi ja pysähtyivät Engelbrektin palvelijaan, joka taas puolestaan näytti hyvin tuntevan munkin.