"Sinä et kai mene alas Lödöseen päin, Engelbrekt?" kysyi Hannu Djäkn. Saattaisi, näet, yhtä hyvin sieltä kuin Tukholmastakin päästä kauppalaivoilla Köpenhaminaan.
"En, matkani pitää Tukholmaan päin."
"Sepä paha, muutoin saattaisit saada vielä enemmänkin kuninkaan korville saatettavaksi. Kotimatkallani Länsigötinmaalta ajoin Agneholman linnan ohitse ja saatan tuoda tuoreita terveisiä kuninkaan voudilta, Otto Thorbjörninpoika Stutilta."
"Vai niin, olitko puheissa hänen kanssansa?"
"En, en, kautta Vapahtajan viiden haavan, en puhellut hänen kanssansa, mutta kuulin sitä enemmän hänestä puhuttavan, ja minkä verran näin, se todisti täydellisesti todeksi, mitä hänestä sanottiin. Hän ei ole meidän voutia paljoa huonompi julmuudessa. Vähän toisenlaista se vaan on."
Kunnon Hannu Djäkn näytti joutuvan haltijoihinsa jo mainitessaan, mitä oli nähnyt. Hänen äänensä vapisi ja käsi tapasi suonenvedontapaisesti miekan kahvaa.
"Tiedätkö Gullspång-joen kidutuksen, Engelbrekt, sano, tiedätkö sen?" huudahti hän ja hänen silmänsä säihkyivät tulta, ikään kuin hän olisi ollut paljastamassa miekkaansa ystäväänsä vastaan. "Näetkös, minä tunnen sen, minä, olen sen itse nähnyt."
"Kahta Gullspång-joessa olevaa kiveä sanotaan sillä nimellä", ilmoitti Pietari Ulvinpoika, jolla itsellään oli työtä hillitä närkästystään tätä nimeä mainitessaan.
"Olen kuullut paljon puhuttavan Otto Thorbjörninpojasta ja hänen julmuuksistaan", puuttui puheeseen Engelbrekt, "mutta en koskaan ole kuullut silminnäkijäin puheita. Puhu sentähden, mielelläni kuuntelen teidän sanojanne, sillä olette itse nähneet, mitä kerrotte."
"Ratsastin siitä ohitse, tässä viime lauvantaina", jatkoi Hannu Djäkn. "Päivä oli mailleen menemässä linnalle tullessani ja sen valossa näin kivellä kaksi alastonta yhteensidottua ihmistä. Ne olivat jo kuolleet ja muutamia rääkkyviä korppeja lenteli kiven ympärillä. Siinä oli isä poikineen, jotka olivat aikoneet samaa, mitä sinä nyt aiot, Engelbrekt; he olivat aikoneet lähteä kuninkaihin valittamaan."