Mies kääntyi lähtemään. Hänellä oli komea vartalo ja hänen kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, mutta hänen silmissään piili jonkinlaista viekkautta ja häjyyttä, joka herätti epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Engelbrekt katsoi tuimasti mieheen. Hän näytti muistuttelevan, missä hän ennen oli nähnyt samat kasvot. Yht'äkkiä hänen katseensa kirkastui ja hän astui miehen eteen, joka nyt seisoi toisten ympäröimänä.
"Maunu!" sanoi Engelbrekt ja otti kiinni hopeavitjoista, joissa riippui pieni kultakoriste, "Maunu … kuinka pitkälle aiot jatkaa sokeata raivoasi? Paljon on rikottu, mutta ei vielä kaikkea…"
Mies loi Engelbrektiin katseen, jossa hämmästys ja viha taistelivat vallasta. Mutta ennen kuin Engelbrekt oli ennättänyt puhua loppuun, riuhtaisihe hän irti ja syöksähti kuin kesytön eläin pois pihamaalta ja toiset voudinmiehet seurasivat sitten vähitellen häntä.
Mielikarvautta ilmeni Engelbrektin kasvoista hänen katsellessaan pois rientävää ja sitä näkyi vielä silloinkin, kun hän seurasi Hannu Djäkniä arkitupaan. Nyt hän sai täyden selon kaikesta, mitä oli tapahtunut Ornäsin isännän kotiintulon jälkeen: molemmista ratsastajoista, joilla oli ollut niin kiire etelään päin; vaimo paroista, jotka myrskystä ja yökylmästä olivat päässeet taloon, ja vihdoin, kuinka isäntä oli herännyt meluun voudinpalvelijain tultua vaatimaan takaisin noita onnettomia.
Engelbrekt taas ei ollenkaan kummastellut munkin käyttäytymistä eikä sitä, että hän oli vienyt Hermanin hevosen.
"Hän mahtanee tästä matkasta tietää enemmän kuin minä", virkkoi hän vaan, samalla vastaukseksi miesten kysymyksiin, miksi hän tuli yksin, tehden selkoa, kuinka surullisesti Eerikinjuhla hänelle yksityisesti oli päättynyt. "Ajakoon nyt isä Johannes", niin hän lopetti, "sillä hevosella aina kotiin Vartiovuorelle takaisin. Monta päivää on pyörähtävä, ennen kuin reipas Hermanini sitä tarvitsee, jos milloinkaan."
Närkästystä ja vihaa leimahteli kaikkien katseista heidän kuultuaan kertomuksen tapahtumasta ammattikunnan kokouksessa ja Hannu Djäkn löi nyrkkinsä tammiseen pöytään, niin että aamiaista varten asetetut lautaset hyppivät. Ei edes pikku Stigkään, joka samalla kertaa ilmautui ovelle, voinut hymyilyllään saada myrskypilveä isänsä otsalta poistumaan. Engelbrektin katse kirkastui, kun hän näki tuon terveen ja tanakan pojan. Hän kohotti hänet ylös ja suuteli häntä, laski sitten kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja osotti toisella kädellään pohjoispuoliseen vierashuoneeseen päin.
Äiti liitti silloin kätensä ristiin. Varmaankin hän ajatteli silloin untansa. Saattoi sen myöskin vaikuttaa se kauhea teko, jonka hän äsken oli kuullut kerrottavan. Siten käsittikin sen Engelbrekt, joka sen tähden tahtoi johtaa hänen ajatuksiansa hauskempiin asioihin.
"Tuolla ylhäällä hänet viimeksi näin", sanoi hän, "viime vuonna juhannuksena. Ja teillä on kunniaa kummipojastani. Pidä varasi, Stig, että sinusta tulee väkevä kuin isäsi ja säveä ja hyvä kuin äitisi. Silloin voit ajan pitkään jotakin toimittaa Ruotsinmaan hyväksi."
Poika suoristihe miehekkään näköiseksi ja katsoi Engelbrektiä tuimasti silmiin ja Engelbrekt hymyili taputellen hänen kiharaista päätänsä. Sen jälkeen hän nousi ja lähestyi Hannua heittääkseen hyvästit ja lähteäkseen.