Mutta aurinko kohosi yhä ylemmäksi taivaalle eikä Engelbrektiä kuulunut.
II.
Ratsastavat haamut.
Helposti ymmärrettävissä oli, että vaara Ornäsin tapahtuman jälkeen kasvoi entistänsä paljoa suuremmaksi. Olihan luonnollista, että sotamiehet heti Borganäsiin päästyänsä kertoivat Engelbrektin jo lähteneen matkalle; ja jos se hoikka ratsastaja, jonka Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika yöllä kulkiessaan olivat tavanneet, tosiaankin oli Kirjuri-Martti, niin oli myöskin aivan varma asia, että hänen takaa-ajajansa paljoa aikaisemmin tulivat alkamaan toimensa, kuin vouti oli aprikoinut ja Hannu kreivi kertonut.
Tosin se saattoi olla joku muukin, mutta kuitenkin kaikitenkin täytyi tässä olla varovainen. Engelbrekt päätti sen tähden muuttaa alkuperäistä matkasuunnitelmaansa siten, että hän sen sijaan että olisi kulkenut Säterin ja Hedemoran tietä Borganäsiin päin nyt läksi itään päin Husbyhyn ja edelleen Garpenbergin ja Ryn pitäjäin kautta Möklintaan ja Salaan. Tie oli pitkä ja hankala ja monin paikoin raivaamaton, sillä monta vuosisataa on väliä nykyajan tasaisilla maanteillä ja sen ajan useimmiten vaan jalka- ja ratsumiesten kuljettaviksi aiotuilla poluilla. Pitkät matkat oli metsäteitä, ja ainoastaan luotettavien oppaiden avulla siellä pääsi aikaa turhanpäiten hukkaamasta. Näin oli laita kuitenkin parhaasta päästä Garpenbergin pitäjässä, jonka pohjoisosan kautta hän kulki. Kuta lähemmäksi hän sitten taas joutui jokea, sitä väekkäämmiksi kävivät seudut. Garpenbergin vaskikaivokset ovat ikivanhoja, mutta kuuluvat saaneen nimensä niistä "garpeista" — sillä nimellä meillä saksalaisia keskiajalla mainittiin — jotka niissä tekivät työtä Vesteråsin piispalle, Israel Erlandinpoika Engelille. Tämä piispa, joka kuoli v. 1332 ja siis kuuluu folkungien aikakauteen, piti hovissaan joukoittain saksalaisia ja oli tämän seudun ensimmäisiä malminlouhijia ja kaivoksentekijöitä. Sen perästä ne omisti Upsalan kaniikki ja Tunan kirkkoherra, Niilo Mikonpoika, jonka tuomiokapituli vastoin sekä Margareta kuningattaren että Eerikki kuninkaan tahtoa valitsi piispaksi v. 1396.
Mutta niin kuin jo on sanottu, vei Engelbrektin tie tämän pitäjän pohjoisosien kautta, ja vasta Byn kirkon ja Dal-joen tienoille tultuaan oli hänellä takanaan noiden suurien metsien yksinäisyys ja juhlallinen hiljaisuus. Byn kirkko on näiden seutujen vanhimpia, niin kuin sen harmaakiviseinät osottavat. Muuan talonpoika Fullstasta — jossa Åke Juhonpojalla, eräällä sen ajan mahtajoista oli tiluksia — souti hänet poikki joen siitä, missä tämä laskee isoon By-järveen ja missä nyt Södernäsin lauttauspaikka on. Sitten kuin hän oli päässyt Möklintaan, oli kulku verrattain paljoa helpompaa. Tie kulki täällä pitkin sitä isoa hiekkaharjannetta, joka By-järven eteläpäästä alkaen yhtämittaisena jatkuu lounatta kohti aina Fläckebon pitäjään ja sieltä kaakkoa ja etelää kohti aina Mälariin saakka Vesteråsin itäpuolelle.
Kuitenkin oli jo ilta joutunut, kun Engelbrekt Möklintasta ratsasti Salan pitäjään. Hänen hevosensa, joka oli vahva ja kestävä, vaikkapa ei voinutkaan Herman Bermanin hevosen verroille päästä, alkoi väsyä, ja se hidastutti jonkun verran loppuosaa siitä matkasta, jonka Engelbrekt sinä päivänä tahtoi saada kuljetuksi. Hämärsi jo hiukkasen, kun hän ratsasti Skatin tasangon ohitse ja läheni Broddbytä.
Sen tien poikki, jota Engelbrekt ratsasti ja joka pitkin mainittua harjannetta jatkuu aina Vesteråsiin saakka, kulki silloin niin kuin nytkin toinen tie, joka Taalainmaasta Brunbäckin lossipaikan poikki menee kaakkoa kohti Salaan. Tässä oli kahden puolen tietä sakeata metsää, niin että siltä suunnalta katsoen, jolta Engelbrekt tuli, tien aukeama näytti kapenevan suppiloksi, jonka päitse viimeksimainittu tie kulki läheltä Broddbytä.
Juuri kuin Engelbrekt oli joutumassa tähän tien risteykseen, herätti hänet ajatuksistaan jymisevä kavioinkopina. Äänestä kuuli, että hevonen laukkasi mitä huiminta vauhtia. Ja kohta näkikin Engelbrekt ratsastajan täyttä karkua ajavan Salaan päin menevää tietä. Ja heti perässä näkyi taas toinen ratsastaja kiitävän samaan suuntaan jos mahdollista vieläkin kovempaa kyytiä. Näky ilmeni ja katosi melkein samassa silmänräpäyksessä. Kuitenkin oli Engelbrekt erottavinaan sen verran, että ensimmäinen ratsastaja oli pieni hinterä mies, takaa-ajaja sitä vastoin roteva, melkein jättiläismäinen. Enimmän häntä kuitenkin ihmetytti se seikka, että se hevonen, jolla jättiläinen ratsasti, oli kaikin puolin ihan Herman Bermanin hevosen näköinen.
Sekä ratsastaja että hevonen näyttivät kuitenkin iltahämärässä siihen määrään varjokuvamaisilta, että koko näkyä olisi helposti voinut pitää mielikuvituksen leikkinä, jollei kiitäen etääntyvien hevosten jalkain kopina olisi ilmaissut, että se oli selvää todellisuutta. Engelbrekt pysäytti hetkiseksi hevosensa. Noiden molempain ratsastajain näkeminen sattui niin arvaamatta ja koko kohtaus oli niin selittämätöntä, ett'ei hän oikein tiennyt, mitä tässä oli tehtävä. Saattoihan sieltä tulla useampia ratsastajia, ne saattoivat olla voudin lähettämiä, hänen matkansa saattoi yht'äkkiä loppua tähän; takaa-ajetun ja takaa-ajajan sijasta, jommoisiksi hän ensin oli näkemiänsä otaksunut, saattoivat molemmat olla takaa-ajajia ja hän itse takaa-ajettava. Mutta nopeus…? Jos he tosiaankin olivat voudin lähettämiä, jolloin epäilemättä useampia ratsastajia oli pian ilmaantumassa — niin oli heidät nähtävästi joku hyvä ystävä neuvonut väärille jälille.