Mutta mitään kolmatta ratsastajaa ei enää näkynyt, eikä minkäänlaista ääntäkään kuulunut siltä taholta, jolta nuo molemmat ratsastavat haamut olivat tulleet. Yksinäinen rastas vaan kuului lirujansa laskettelevan jonkun matkan päässä. Toiselta puolen kuului ohiajaneiden kavioiden kapse yhä heikkenemistään heikkenevän.
Silloin kannusti Engelbrekt hevostansa ja ajaa karahutti poikkitielle samanne päin, jonne haamut. Ja näyttipä siltä, kuin hänen hevosensa olisi ymmärtänyt jotakin tärkeätä nyt olevan tekeillä. Tuo jalo eläin näytti yht'äkkiä taas päässeen täysiin voimiinsa. Vaikka haamut kiisivätkin aika nopeasti edellä, niin kului tuskin neljännestuntia, ennen kuin Engelbrekt äänestä kuuli lähenevänsä heitä. Koko peninkulma ajettiin sillä tavoin yhteen menoon, kunnes laukkaavien kavioiden kopina yht'äkkiä lakkasi kuulumasta.
Täällä sijaitsi Väsbyn vanha kuninkaankartano, jossa ankaralla, mutta rahvaanmielisellä folkungikuninkaalla, Maunu Latolukolla usein oli tapana ritareineen ja miehineen pitää hovia. Läheltä kartanoa juoksi pieni puro, joka alkoi Rautalammikosta ja Pyhimyssuosta, kahdesta pohjoiseen päin olevasta pienestä järvestä. Kaarlo IX ja hänen poikansa, suuri Kustaa Aadolf, kuuluvat aikanaan perkauttaneen tämän puron saadakseen vettä niihin hautoihin, joiden oli määrä ympäröidä heidän alottamaansa linnanrakennusta.
Jos nuo molemmat ratsastajat, jotka Engelbrektin kuuluvista tässä hävisivät, elävästi kuvasivat sitä laittomuudentilaa, jossa maa nyt huokaili, niin tuo vanhan folkungin talo, niittyjensä ja aitojensa ympäröimänä ja illan hämärään verhottuna, sitä selvemmin toi mieleen menneitä voiman ja lainalaisen rauhan aikoja. Luonnollista oli siis otaksua, että nuo yölliset rauhanhäiritsijät juuri tässä olivat joutuneet rauhan käskyjä muistelemaan. Sellainen ei kuitenkaan ollut asian laita.
Lähetessään kuninkaankartanoa sai Engelbrekt kohta nähdä sen edustalla olevalla nurmella sekä toisen että toisen niistä, jotka hän lähellä Broddbytä oli nähnyt vilahtavan sivuksensa. Vaikea oli kuitenkin täysin erottaa, mitä siellä oli tekeillä. Jättiläishaamu, tuo Hermanin hevosella ajaja, oli saavuttanut edellänsä rientäneen ratsastajan. Näytti syntyneen jonkinlainen taistelu, ei kuitenkaan teräaseilla. Molemmat haamut olivat hetken aikaa isona pallona, joka vieri pitkin nurmea. Engelbrekt ajoi kovaa vauhtia Väsbystä Salan kirkolle vievää tietä. Hän tahtoi saavuttaa ja tavata öiset taistelijat.
Mutta pallo vieri edellä yhä kiihtyvällä nopeudella, kuului vaan heikko huudahdus, ja sitten oli pallo hävinnyt kuin siivellä pyyhkien nurmelta.
Hetkisen tuumaili Engelbrekt itsekseen, oliko hänen yhä vielä ajettava noita pakoonkiitäviä haamuja takaa. Mutta osaksi täytymys hankkia lepoa uupuneelle hevoselleen, joka viime peninkulman ylen kiivaasta ajosta oli kovin lamautunut, osaksi myöskin ne ylevät ajatukset, jotka täyttivät hänen mielensä, saivat hänet luopumaan tästä tuumasta.
Hän ratsasti vanhalle kirkolle ja pitäjän pappilaan, jossa hän sai yösijan sekä itselleen että hevoselleen.
Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt taas hevosensa selässä ja jatkoi matkaansa etelään päin. Hänellä oli pitkä taival kuljettavanaan ja hän tahtoi yöksi päästä Tukholmaan. Luonnollisesti olivat eilisillan ratsastajat hänellä mielessä ja hän tarkasteli ajatuksissaan sekä puolelta että toiselta sitä ensimmäistä arveluansa, että heistä toinen oli joku voudin palvelijoista. Ja saattoihan muuten koko tapahtuma olla palanen sitä laittomuuden elämää, jota näissäkin seuduissa elettiin; sillä rikokset ja murhat ja rosvoukset kuuluivat näihin aikoihin milt'ei jokapäiväisiin tapahtumiin. Olipa miten olikaan, täytyi hänen nyt kulkea edelleen vain, ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä vähemmin hän ajatteli Jösse Eerikinpoikaa ja vaaraa, minkä tämä joko itse tai kätyriensä kautta saattoi hänelle valmistaa. Valoisana väikkyi tie hänen edessään aamu-auringon paisteessa ja keväiset tuulet henkäilivät suloisesti hänen poskiansa vasten; puhdasta rauhaa huokui kaikki hänen ulkopuolellansa, — se synnytti rauhaa myöskin hänen sydämeensä.
Tuntui siltä kuin hänen sielussaankin olisi koittanut aamu ja tämän aamun valossa hän näki tien, tien kuninkaihin, jonka hän oli ottanut suorittaakseen. Hän näki myös seuraukset siitä. Toivo hymyili hänelle tällöin yhtä valoisana kuin taivas oli sininen ja selkeä, ja sisällinen ääni kuiskutteli menestyksentoiveita ja hänen vaikean tehtävänsä suotuisaa päättymistä. Ajatukset muuttuivat kuitenkin sitä mukaa kuin päivä kului pitemmältä, ja olojen onneton tila puhalsi kuin vihuri pois sekä päiväpaisteen että valon ja kukkaset hänen aamu-unelmastaan.