Auringon tehtyä lähimain puolen kierrostansa Engelbrekt pysähtyi levähtämään ja ruokkimaan hevostansa. Hän oli kolmen tien risteyksessä ja talutti hevosensa vähän tieltä syrjään puiden varjoon, johon hän itsekin istuutui kivelle. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauvan ennen kuin alkoi kuulua hevosen nelistystä. Noustuaan pystyyn hän kohta sen jälkeen näki vaaleanharmaan hevosen satula tyhjänä laukkaavan täyttä karkua pitkin sitä tietä, joka tuli idästä päin teräväkulmaisesti sitä vasten, jota Engelbrekt oli tullut.
Silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi Engelbrekt esiin ja seisautti pillastuneen hevosen.
Samassa näkyi nuori, kullalla kirjailtuun karmosiinipunaiseen viittaan puettu herrasmies tulevan juosten samaa tietä, jota hevonenkin, nähtävästi hakemaan sitä. Ilon ilmeen luki Engelbrekt selvästi nuorukaisen kasvoista, jotka kiivaasta juoksusta olivat käyneet tulipunaisiksi. Hän otti jotenkin rajusti hevosta suitsista ja näytti tuskin joutuvan kiittämään miestä, joka häneltä oli kaikki sen enemmät vaivat säästänyt.
"Kuka tällä hevosella ratsastaa?" kysyi Engelbrekt hymyillen jättäessään ohjat nuorukaiselle.
"Tämä on hänen armonsa, Strängnäsin piispan hevonen", vastasi nuorukainen penseästi, kädellään silitellen runsaasti kirjailtua satulanpeitettä, joka oli joutunut epäreilaan.
"Ja mistä hänen armonsa tulee?" kysyi Engelbrekt vielä.
"Arnösta!" vastasi nuorukainen lyhyeen.
Komeasti puettu piispan aseenkantaja ei näyttänyt pitävän suurtakaan lukua tuosta yksinkertaisesta miehestä, joka seisoi hänen edessään, eikä hän varmaankaan olisi vastannutkaan tämän kysymyksiin, jollei äskeinen avunteko olisi ikään kuin tehnyt häntä suopeaksi. Hänen kasvojensa sävyt olivat vilpittömät ja jalot, mutta tällä hetkellä niistä ilmeni jonkinlaista suuremmuutta, joka teki koko hänen olentonsa vaativaisen näköiseksi, vieläpä karkotti hyvänlaisuuden ilmeenkin, joka näytti hänen kasvoilleen luonnonomaiselta.
Olkoon kuitenkin hänelle puolustuksena se seikka, että Engelbrekt oli siinä aivan yksinään, ja tämä seikka se ei oikeuttanut häntä niihin kunnianosotuksiin, jotka jokainen herrasaseenkantaja oli kernas antamaan herrasmiehelle. Sen ajan rikkaat ja mahtavat herrat eivät koskaan lähteneet ratsastamaan muuten kuin jommoisenkin aseenkantajajoukon seuraamina; usein niitä oli satoja ja kaikki kiiltävissä varustuksissa. Tätä yksinäistä miestä piti sen tähden piispan aseenkantaja, sehän seurasi itsestään, hyvin vähäpätöisenä henkilönä.
Juuri aikoessaan poistua hevosineen katsahti hän Engelbrektiin. Tämän kasvot mahtoivat herättää hänessä mieltymystä, sillä hän nyökäytti päätänsä ja sanoi: