"Nimeni on Niilo Bonpoika, jos minua milloin tarvitsette, niin en ole teitä unhottava!"
Engelbrekt hymyili nuorukaisen ylpeälle hyvästijätölle ja näki hänen kohta sen jälkeen hevosineen häviävän kapean tien mutkaan. Itse hän meni takaisin hevosensa luokse, mietiskellen, pitikö hänen nousta ratsaille ja jatkaa matkaansa vai odotella piispaa.
Hän tunsi hyvin Strängnäsin piispan, Tuomas Simonpojan, niin kuin hän ylimalkaan joissakin määrin tiesi ylhäisimmät aikalaisensa, ja semmoisilla suurilla herroilla, joihin piispa kuului, oli niin tärkeä sija, ett'ei kukaan, joka, niin kuin Engelbrekt, ylimalkaan piti aikansa tapahtumia silmällä, saattanut olla heistä tietämätön.
Tuomas piispa oli niitä miehiä, jotka olivat kuninkaan erityisessä suosiossa. Hänet oli tämä ehdottanut Upsalan arkkipiispaksi Juhana Håkaninpojan jälkeen, joka eräällä tarkastusmatkallaan oli kuollut alussa vuotta 1432. Upsalan kaniikit eli tuomiokapitulinjäsenet olivat kuitenkin jo kuninkaan ehdotusta ennen valinneet arkkipiispaksi tuomiorovastinsa Olavi Laurinpojan, joka kohdastansa sen jälkeen oli lähtenyt Roomaan, jossa hänet paavi oli vihkinyt tähän virkaan maaliskuun 18 p:nä v. 1432.
Kaiken tämän tiesi Engelbrekt. Hän oli myöskin kuullut kuninkaan tyytymättömänä Upsalan tuomiokapitulin tekoon aikoneen arkkipiispaksi määrätä Bergenin piispan, Arnold Clementinpojan Norjasta. Mutta kuinka tämän hankkeen oli käynyt, sitä hän ei tiennyt. Ja koska hän sen ohessa selvään tajusi tämän asian suuren merkityksen, erittäinkin koska sen päättymisen täytyi suuresti vaikuttaa siihen, missä asemassa ylhäinen papisto tulevaisuudessa oli oleva kuninkaaseen, niin hän tämän johdosta päätti odottaa piispan tuloa ja käyttää hyväksensä tätä itsestään tarjoutuvaa tilaisuutta, joka kenties päästi näkemään ylhäistä pappismaailmaa, vieläpä aivan läheltäkin.
Kauvan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin hän tien käänteestä puiden takaa kuuli hälinää piispan seurueesta, joka äänistä päättäen oli erittäin lukuisa. Engelbrekt nousi heti ratsaille ja ajoi tielle.
Samassa alkoikin piispa seurueineen tulla näkyviin. Hän itse ratsasti etumaisena ja molemmin puolin häntä kaksi hengellistä herraa, Upsalan tuomiorovasti ja päädiakooni. Näiden kolmen takaa näkyi vielä hengellinen herra, jota Engelbrekt piti piispan kanslerina. Tämän rinnalla ratsasti piispan tallinpäällikkö ja sitten piispan hovimiehet sekä näiden jälkeen piispan ratsumiehet. Tuomas piispa oli jo iäkäs mies, mutta hänen palavat silmänsä ja vilkkaat liikkeensä, kun hän istui pulskan ratsunsa selässä, tuon saman vaaleanharmaan hevosen, jonka hänen aseenkantajansa Niilo Bonpoika äsken oli käynyt noutamassa, tekivät hänet katsojan silmissä paljoa nuoremmaksi, kuin hän todella olikaan.
Piispan rinnalla ajavat herrat, tuomiorovasti Pietari Niilonpoika ja päädiakooni Pietari Hemminginpoika olivat vartaloltaan piispaa rotevammat, mutta heidän olentonsa ei näyttänyt läheskään niin miellyttävältä kuin tämän. He olivat vakavan näköiset. Selvästi näki heillä olevan harvinaisia huolia mieltä painamassa.
Engelbrekt ratsasti suoraan piispaa kohti ja tervehti kunnioittavaisesti ja säädyllisesti häntä ynnä saattavia herroja. Hämmästystä ilmaisivat tällöin selvästi sekä piispan että muiden kasvot. He olivat epäilemättä kuvailleet häntä sellaiseksi, jommoiseksi Niilo Bonpoika häntä kuvaili: jonkun läheisen herrastalon halvaksi palvelijaksi, enintään kartanonvoudiksi. Mutta tässä oli edessä mies, joka ryhdiltään ja käytökseltään näytti olevan heidän vertaisiansa.
Tästä oli seurauksena että piispa tervehti häntä aivan toisin kuin oli aikonut. Hämmästys hävisi kohta ja sydämellistä hyväntahtoisuutta vaan loisti hänen vilkkaista silmistään.