Engelbrekt pysähtyi kuullessaan jonkun lähestyvän ja hän näki ihmeeksensä pojan laskeutuvan hevosen selästä ja jalkaisin tulevan lähemmäksi. Pojan otsalta ilmeni avomielisyyttä ja vilpittömyyttä ja hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.
"Minä olen rikkonut teitä vastaan", sanoi hän, "tahdon pyytää sitä anteeksi. Elkää sitä muistelko, jos voitte, jollette voi, niin rankaiskaa minua!"
"Ja mikä on saanut sinun näin puhumaan, Niilo Bonpoika?" kysyi
Engelbrekt katsellen ihastuksissaan punehtuvaa nuorukaista.
"Teidän puheenne, ja kun tulin ajatelleeksi äitini sanoja, jotka olivat samat kuin teidän. Ettehän tosin ole yhtä mahtava herra, kuin nuo ritarit, joista erositte, mutta jokainen Ruotsin mies on vapaasyntyinen. Sen unohdin teidät ensin nähdessäni. Mutta sanottehan minulle nyt, kuka olette."
"Kiitos, rakas poika", sanoi Engelbrekt ja ojensi kätensä Niilolle, joka tarttui siihen ja säteilevin, kyynelistä kostein silmin katsoi häneen, "et saata käsittää, kuinka suloisilta sanasi minusta kuuluvat. Se olkoon rangaistuksesi, että tervehdät äitiäsi Engelbrekt Engelbrektinpojalta ja kiität häntä siitä ilonhetkestä, jonka hänen sinulle antamansa opetukset nyt ovat minulle tuottaneet."
"Jos nyt olisin sen ikäinen, että saisin pitää miekkaa ja kilpeä, niin seuraisin teitä, jos tahtoisitte ottaa minut mukaanne", sanoi nuorukainen vilkkaasti, "sillä, sen verran käsitän, että se tie, jota te kuljette, on kunnian tie."
"Se tie on aina avoinna, Niilo Bonpoika, joka miehelle! Ja olenpa varma siitä, ett'ei Kaarina Sturen poika ole koskaan kulkeva muuta tietä."
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas kuulevat rukoukseni", sanoi nuorukainen ja löi rintaansa, "niin totta kuivettukoon tämä käteni, jos sillä miekan paljastan muutoin kuin Ruotsin rahvaan hyväksi."
"Jumala sinua siunatkoon, poika", sanoi Engelbrekt heltyneenä, "sinusta varmaan aikaa voittaen mies tulee, jos vaan saat elää!"
Näin sanoen hän päästi nuorukaisen käden ja katseli mielihyvällä nuorukaisen reippaita ja voimakkaita liikkeitä, kun tämä heittihe satulaan.